torstai 20. joulukuuta 2012

Joulun Ihme!

Meillä on siis kaksi koiraa. MustiMustalainen iso sekarotuinen ja Pikkuinen Ranskanbulldoggi Liisa.
Kummatkin ihan terveitä, mitään ihmeyksiä ei ole koskaan ollut...

Kunnes..... Viime lauantaina Liisa ilmeisesti liukastui ulkona meuhatessaan. Ja siitä alkoi muutaman päivän painajainen. Selkä pamahti, Lauantai iltana koira parka oli aivan jäykkä. Ystäväni hieroi sen läpi. Kun lihasjumi helpotti, toinen takajalka oli pois pelistä. Sunnuntai aamuna päivystykseen.
Kipupiikkiä, röntgeniä, välilevytyrä. Illaksi kotiin ja aamulla vantaalle magneettikuviin.

Kun sunnuntain ja maanantain välisen yön valvoin peräpäästään halvaantuneen koiran kanssa, olisin ollut valmis lopettamaan sen itse. Oli kauheaa katsottavaa kun takajalat oli lopulta kokonaan pois pelistä.

Maanantaina kun ajelin vantaalle, olin valmistautunut siihen, että rakkaan pikkuystäväni selkään kasvaisi siivet.

Leikkaus olisi ainoa toivo, se oli selvää jo ennen kuvausta. Takapää oli ihan tunnoton ja refleksitkin todella heikot. Kuvauspöydälle ja tekemään päätös, kannattaako edes laikata. Jos leikkaus onnistuisi, olisi 50-50 mahdollisuudet fysioterapian jälkeen siihen että se jotenkin kävelisi. Rutiini leikkaus mutta tilanne jo tosi paha. Kirurgin suora katse sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi, että leikataan. Sitten jumpataan. Mennään hierojalle ja akupunktioon. Ei oltu vielä valmiita Liisasta luopumaan.  Riski oli otettava.

Sinne jäi. Itkun sekaisena, yli vuorakauden halvaantuneen koiran kanssa eläneenä. Olin aivan loppu.
Onneksi ei tarvinut lähteä kotiin asti siinä hirveässä lumipöllyssä ja liukkaudessa ajamaan kellahdin siskoni vierashuoneeseen. Illalla nukahtaessani ajattelin siskolleni huutaa, että saisinko jotain verkkarisempaa yöksi päälle... heräsin aamulla niin että olin saanut jalastani toisen sukan pois ja farkun napin auki.  Heräsin puhelimen soittoon. Eläinsairaalasta soitettiin. Liisa käveli, se oli  käynyt jo aamupissalla!
Unihiekat ropisi silmistä! Liisa oli korjattu!

Uskomatonta, ihmeellistä ja kaikkea muuta tuonsuuntaisia sanoja!
Vain varpaat sillä on tunnottomat. Kävelystä ei huomaa mitään ja selässä komea haava.

Ei tarvinnut vielä Liisasta luopua <3

On palveluskoiria, opaskoiria, metsästyskoiria, taistelukoiria, vainukoiria ja on Ranskanbulldoggeja Sielunhoitajia <3

Ja Peikko on asunut meillä tänään vuoden!! Isistä ja Peikosta on tullut kaverit!!

perjantai 14. joulukuuta 2012

Hallittu mieli

Yksi työhöni kuuluva etu on elämäntaitovalmennus. Tänään istun taas valmentajan kanssa neukkarissa ja käytiin läpi sitä miten tyytyväinen olen elämääni. Punnittiin niin Fyysistä, Sosiaalista, Henkistä, Älyllistä ja Emotionaalista tilannetta elämässäni. Sain itseltäni hirveän hyvät arviot.

 Ja taas kerran tajusin sen miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos en kävisi salilla rehkimässä, voisinko henkisesti näin hyvin? Jos Älyllinen puoli jää liian vähälle vaikuttaako se Emotionaaliseen hvyinvointiin?

Emotionaalinen kohta kirvoitti ehkä kaikkein mielenkiintoisimman keskustelun valmentajan kanssa.

"Hallittu mieli tuo onnea" lukee vessan seinässä roikkuvassa peilissä. Muistan kun sen siihen kirjotin ja mietin kuinka ihmeessä mieltään voi hallita. Helposti, kun sen oivaltaa. On rauhottavaa ja tasapainoista, kun itse päättää kuinka reagoi tilanteisiin. Ja joskus kun läikkyy, eikä toimi niin kauhean tasapainoisesti. Tiedostaa sen ja pyrkii pois hallitsemattomasta tunnetilasta.

Kaikki on kiinni tahdosta. Miten tahdon toimia tilanteissa. Minä itse määrään. Tahdonko nauraa niin kovaa että viereisen konttorin asiakkaat katsoo ihmeissään? Tahdon.  Tahdonko huutaa ja rähjätä kun olen vihainen? En. Tahdonko surra asioita joille en mahda mitään? en. Tahdonko rakastaa haastavaa lasta? Tahdon. Tahdonko loukkaantua jos hänen biologinen vanhempi haluaisi minua jotenkin loukata? En. Otanko henkilökohtaisesti maailman vääryydet? En. Tahdonko iloita toisen onnesta? Tahdon!

Lista on loputon. Ihmiset haluavat aina hallita elämäänsä. Jotenkin. Ja kuitenkaan mihinkään muuhun ei voi vaikuttaa kun itseensä. Vain oman itsensä voi hallita. Ja se pitää muistaa, että tunteiden kahlitseminen on eri asia kun niiden hallitseminen. Mitään tunnetta ei saa kahlita sisälleen möykyksi, pitää vaan näyttää sille oikea kanava tulla ulos.

Rikotulla lapsella on usein vaikeuksia tunnistaa omia, ja toisten tunnetiloja. Lapsi saattaa tunnistaa oman raivoamisen suruksi ja nurkassa kyhjöttämisen vihaksi. Meidän sijaisvanhempien tahtävä on antaa tunteille oikeat nimet. Se tarkoittaa jatkuvaa tunteiden sanottamista. ja olen huomannut, että mitä enemmän omia tunteita sanottaa, sen helpompi on niitä hallita. Liekö siinäkin oman tunteensa tiedostaminen on se juttu.

20.12.2012 on Peikko asunut meillä vuoden. Kuinka paljon hän onkaan meidän perheelle opettanut! Hän on tuonut mukanaan kaaoksen, mutta myös tyyneyden. Kaikki tunteet on laajentunut valtavasti. Ja missä ollaankaan taas vuoden päästä, :)
Nöyränä ja elämälle kiitollisena sitä kohti taaperran!

tiistai 4. joulukuuta 2012

the other side

Kuvittele olevasi ihminen. Ihminen joka on ihan pihalla, pihalle syntynyt, pihalla kasvanut ja pihalle jäänyt.
Alkoholistiperheen tytär, huostaanotettu, nuoruuden laitoksessa kasvanut. Viikonloput ja lomat kotona. Kodissa, jossa osattiin hakata niin, ettei jää jälkiä, käytettiin hyväksi tai sitten jätettiin täysin huomiotta.
Jotenkin kuitenkin selvisit aikuisuuteen, muistoksi jäi kuitenkin masennusta, omia päihdeongelmia, työttömyyttä. Paikkasi on yhteiskunnan laitamilla.
Mikään näistä asioista ei estä rakastumasta ja saamasta lapsia...

Arki oli haastavaa lapsen kanssa, pahoipitelevä alkoholisti-isä on paikalla aina joskus. Olet saanut itsesi kuitenkin kasattua. Olet vauvan kanssa tukitoimien piirissä. Mutta kuitenkaan se kaikki mitä annat, ei riitä. Kun lapsi otetaan huostaan, häviää ainoa hyvä asia elämästäsi ja vanha masennus yrittää vyöryä yli. Arjen hallinta katoaa, ehkä hieman lisää päihteitä, pillereitä.
Huostaanotto muuttuu pitkäaikaiseksi, koska elämäsi menee syöksykierteellä alaspäin, sinulla ei ole voimia, eikä taitoja nousta ylös.

Sijaisperheen etsintä alkaa, koska kuitenkin ymmärrät, että lapsen paikka ei ole laitoksessa. Sinulle puhutaan yhteisestä vanhemmuudesta. Siitä kuinka säilyt lapsen elämässä ja teidän suhdetta tuetaan kaikin keinoin.
Olethan kuitenkin lapsen äiti. Lapsi on elämäsi kaunein asia. Upeinta mitä olet saanut aikaiseksi.
Sinulle kerrotaan, että perhe on löytynyt. Saat kutsun palaveriin jossa tapaat tulevat sijaisvanhemmat.
Jännittynyt tapaaminen, jossa annetaan sinun lapsesi ventovieraille.

Olet käynyt keskusteluja sossujen kanssa, he ovat kertoneet kuinka lapsesi kehitys on jäänyt ikäisistään jälkeen kaiken tapahtuneen jälkeen, vaikka olet tehnyt parhaasi, olet satuttanut lastasi. Et ole ymmärtänyt, että jo väkivallan näkeminen rikkoo lapsen mieltä. Kuinka kiintymisen kehityksessä on puutteita,  puhutaan oudoilla sanoilla. Tarvitaan terapiaa. Ja uudet vanhemmat...

Sovitaan tapaamisista ja sinulle annetaan papereita, varataan aikoja, klinikalle, sossuun, tapaamisia, soittoaikoja. Kaikki on ihan sekavaa, koska isoimpana asiana mielessäsi on vain se, että nuo vieraat ihmiset ottavat lapsesi.

Koska jo aamulla sängystä ylös nouseminen tuottaa hankaluuksia, kuinka kukaan voi odottaa, että jokainen kirjattu aika muistuu ajallaan mieleen?

Kuten varmaan arvasitte, keksin tuon tarinan. Mutta se voisi olla totta... Mistä antaa jos ei ole mitä antaa?
Näiden ihmisten elämä ei ole helppoa, he eivät tahallaan jätä tulematta tapaamisiin, tai unohda soittaa soittoaikoina. He ovat kuin lapsia, koska usein päihteiden käyttö on alkanut nuorena ja silloin ei henkistä kehitystä kauheasti tapahdu kun ollaan sekasin.

Syy tähän kirjotukseen on jokun sossun neuvo olla vastaamatta mitään, jos vanhemmat unohtaa soittaa sovittuna soittoaikana ja yrittävät soittaa myöhemmin. Mikä oikeuttaa meidät sijaisvanhemmat unohtamaan käytöstavat kun puhutaan bioista. Olkoon sitten kuinka hullu, alkoholisti, nisti tai ihan mitä vaan. On hän silti ihminen. Ja ansaitsee inhimillisen kohtelun.
Mielesäni on vaan yksinkertaisti kohteliasta vastata, vaikka vain viestillä, että "olen pahoillani kun soittoaika meni. En voi luvata uutta soittoaikaa, koska ei ole sossun lupaa. Soita hänelle ja kysy voiko sopia toisen ajan.  Kerron Lapselle terveisesi." Viileän kohtelias virastovastaus. Ja jos tulee haukkuja, niin mikä estää vastaamasta silti kohteliaasti. Taitolaji ;)
Tekstiviestiä ehtii miettiä, sanotut sanat saattaa satuttaa enemmän, jos ei ehdi miettiä sanomaansa.

Kuvittele tuon tarinan äidin itsesyytösten määrää, jos hänelle ei edes vastata. Vihan ja raivon tunnetta. Kyse on kuitenkin hänen lapsesta.

Niin usein kuulee, että biojen kanssa ei tule toimeen. Mutta jos meidät ohjataan käyttäytmään epäkohteliaasti jo viranomaisten puolelta. Niin ei kai muuta voi odottaa. Biojen kanssa pitää olla tiukkana ja pitää kiinni sovitusta. Totta, se lukee jo sopimuksessakin, että sossu määrää. Mutta . . . . . . . .  . . . . . .   . . . .

Oppii biokin olemaan soittamatta, jos hänelle ei vastata. Mutta luoko se luottamuksellisia välejä, tukeeko yhteistä vanhemmuutta?


maanantai 3. joulukuuta 2012

Tunnustuksia


Rakastettava tunnustus

Sain tunnustukset:

      http://tapahtuitarkoituksella.blogspot.fi/  blogin Nuhaiselta 

           ja http://villabohemian.blogspot.fi/ Hannalta Suurkiitokset!


Photobucket

Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös 
   tarkoittaa suosikkia. Liebster-palkinnon tarkoituksena on 
    saada huomio blogeille, joissa on alle 200 lukijaa.

1) Kiitä antajaa ja ja linkitä bloggaaja, 
joka antoi haasteen sinulle.

2) Valitse viisi (5) blogia, joissa 
   on alle 200 lukijaa ja kerro heille jättämällä kommentti 
                                            heidän blogiinsa.

3) Toivon, että annat eteenpäin viidelle seuraavalle 
             suosikkiblogillesi tämän.

ja sitten minun suosikkini.....

  1. http://kauppakauppala.blogspot.fi/   Ystäväni joka "ei osaa tehdä mitään" :D
  2. http://maira-maria.blogspot.fi/ Tarina jota luen, tehden samalla mielikuvitusmatkaa Keijun tulevaisuuteen.
  3. http://pikkuhimpulat.blogspot.fi/ Äiti ja adoptoidut pojat. Niin usein puntaroimme samojen asioiden äärellä, että ihan naurattaa :D
  4. http://pikkuhimpulat.blogspot.fi/ Vanhan talon matka entistä ehommaksi!!
  5. http://koirakorjaaja.blogspot.fi/  jokaisen koiranomistajan kannattaisi koirakorjaajaan tutustua!

Ja nyt sit nukkumaan... rivit hyppii mutta eiköhän tästä selvää saa:D
Hirmuinen päänsärky... kävin viemässä ystäväni kanssa tänään kynttilän
niiden kolmen tulipalossa kuolleen koiran muistolle... Ja vinkulelun
uudelle tulokaalle, ystäväni uuteen kotiin, joka on jo tulossa, siis
koti ja koira :)

Ihailtava ja Uskomattoman rohkea nainen on tuo ystäväni!!! 

lauantai 24. marraskuuta 2012

Itkun täytteinen päivä takana. Järkyttävä uutinen odotti aamulla lukijaansa.  Tuli oli vienyt ystäväni kodin, häkä rakkaat koirat.
Ymmärrys hukassa, kuinka hänelle, joka on kokenut jo kaikenlasta voi käydä näin.. Hän menetti kaiken.

Nämä asiat rysäyttää oman elämän kertaheitolla uuteen järjestykseen.

Ei tarvitse miettiä sitä palautuuko Peikko joskus omiensa luokse, eikä sitä minkälainen räiskyvän Keijun murrosiästä tulee, olenko kasvattanut heitä kieroon vai suoraan.. istutanko arestissa vai keskustelenko rakentavasti, söikö Keiju nyt tarpeeksi ja mennäänkö minuutillen nukkumaan, kunhan he vain selviäisivät hengissä, läpi elämän, aina vanhuuteen saakka.

En voi kuvitella tuskaa jota ystäväni on kokenut kun on kolme koiraansa, perheensä, haudannut palaneen kotinsa pihaan. Mitä on mahtanut ajatella. Oli onneksi tehnyt sen päätöksen, että aikoo itse elää. Reunalla on varmasti käynyt.

Mielessäni riitelee palanut talo ja pimeys, tuska.. jostain kuitenkin pilkahtaa muisto punaisena loistavasta apilapellosta, jossa yhdessä koirinemme kävelimme ja olimme onnellisia. Toivottavasti ystäväni tuon onnen vielä joskus jostain löytää.

Uskon, että kaikella on tarkoitus, toivon että tämänkin tuskan tarkoitus vielä joskus kirkastuu.
Julmalta se tuntuu nyt.

Ystäväni perheen muistolle:

Nyt olen vapaa
ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa
vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.

Eino Leino


perjantai 23. marraskuuta 2012

Lapsen oikeuksia

Kuka pitää vastasyntyneen puolia? äiti ja isä?

Pienellä lapsella ei ole vielä omaa ääntä. Hänellä on oikeus omiin vanhempiin ja perheellä on oikeus olla perhe. Vaikka äiti olisi aina kännissä ja isä ravistelisi, jos itkee. Pienestä vauvasta on ammattilaisenkin vaikea sanoa minkälaista hänen elämä on, jos vaan ruokaa saa ja kasvaa suht normaalisti. Pienokaisen yksin jättäminen, ei näy päällepäin ihan heti.  Mutta säröt mitä se lapseen jättää seuraavat häntä koko elämän. Toiset saavat uuden kodin, missä voi säröjään korjata, toiset eivät. He hajoavat vielä pahemmin.

Välinpitämättömyys ja hyväksikäyttö on ehkä jopa pahempia kun väkivalta. Mustelmat ja murtuneet luut näkyy helpommin ja joku alkaa pitämään lapsen puolia jos niitä löytyy.

Kun tilanne on päässyt siihen, että taapero ei hymyile, ei tapaile sanoja, ei matki toisia. Käyttäytyy toisaalta kaoottisesti ja välillä on kuin nukke. Sielu on jo pahasti säröillä, sitten vasta löytyy näillekin lapsille joku joka pitää puolia, ehkä.
Ehkä heidät leimataan vaan häiriköisi ja pillereillä tainnutetaan käyttäytyviksi. Heidät tungetaan muottiin. Ongelma siirretään tulevaisuuteen.

Kuvittele särkynyt peili johon katsot. Kuva on moninkertainen ja jokaisesta ehjästä kohdasta katsot takaisin. Mutta kokonaisuus on aivan hajalla, vääristynyt. Peikko, vähän sirpaloitunut, heijastaa tunteita ja tilanteita. Välillä kaoottisesti kuin rikkinäinen peili joka kertoo tunteet niin moneksi kun säröjä on, mutta välillä katseeni osuu isoon ehjään kohtaan ja peilaus on häkellyttävän tarkka ja kirkas.
Minä olen tällä hetkellä Peikolle tärkein aikuinen, minua hän matkii, niin hyvässä kuin pahassa. Välillä on käytävä ehjän oikean, seinällä roikkuvan peilin edessä kysymässä, "Aiheutinko minä tuon reaktion"
Näiden säröisten ja hajonneiden lasten kanssa elävien ja olevien kannattaa muistaa tämä. Ottamatta mitään henkilökohtaisesti.

Jotku lapset taas elää täysin passattuina, heiltä ei odoteta mitään ja kaiken he saavat, kunhan vaan pyytävät. Kun tulee aika mennä töihin, vanhemmat hakevat työpaikan. Joillekkin on täysin ylipääsemätöntä ymmärtää, että töihin pitää oikeasti mennä jokapäivä ja että siellä on oltava niin kauan kun sopimukseen on tunteja merkattu. Ja siellä on tehtävä myös töitä. Kukaan ei tule tekemään niitä heidän puolesta. Hämmästytään sitä, että kuussa ei saakkaan kymppitonnia käteen ja sekin vielä, että palkasta maksetaan veroa. Ruokaa ei osata laittaa, eikä pyykkiä pestä. Turha on vanhempien siinä vaiheessa sanoa, että oman lapsen ei halunnut kokevan sitä samaa kun itse koki nuoruudessaan. Kuka pitää näiden lasten puolia, koska vanhemmat on täysin välinpitämättömiä lapsiaan kohtaan, vaikka kulissit olisikin kunnossa ja kultaiset lusikat katettu ruokapöytään.

Lapsella on oikeus olla rakastettu, hänellä on oikeus kuriin, oikeus siihen, että häneltä vaaitaan asioita.
Oikeus siihen, että vanhemmilta saa kaiken mitä tarvitsee, ei kaikkea mitä haluaa.

On Lasten Oikeuksien Päivä ja Ihmisoikeuksien päivä, eivätkö lapset ole ihmisiä?



tiistai 20. marraskuuta 2012

Enttententten

Sijaisvanhemmuus on vienyt mua kun eväspussia. Nyt yksi paikka tai asia jossa olen mukana pyytelee että saisi antaa myös minun kasvot tälle blogille. Mahtava projekti, jossa olen mukana osittain tämän blogin takia.

Ja kerrankin olen siinä tilanteessa, että en tiedä mitä tekisin.
On turvallista kirjoittaa salaa ja ajatella, että Metsärannan Emäntä voisi olla kuka tahansa vastaantulija jolla on 2 suloista lasta.

Ja toisaalta olen saanut niin paljon hyvää palautetta ja kiitosta kirjoituksistani, että pitäisikö minun itseni pistää likoon ja olla oikea ihminen. Enkä vaan joku, vaan olla minä.

"Kel onni on se onnen kätkeköön!" Miksi ihmeessä... eikö onnea pidä jakaa, antaa oman onnellisen tarinan voimaannuttaa lukijaansa.

Mutta minä, ihminen, joka on ollut aina avoin, kuitenkaan päästämättä melkein ketään liian lähelle. Avaisin elämäni ja äitiyteni kaikille. (Onneksi en alkanut kirjottamaan parisuhdeblogia hahahahahahha :DDD )

Mitäs mä oon tänne kirjotellu... oo se kuka oot... älä häpeä itseäs... rohkeutta... niin, että taitaa salaperäisyyden huntu MetsärannanEmännän ympäriltä tipahtaa.

 Kyyninen ja rakkaudeton maailma tarvitsee meitä sinisilmäisiä, jotka kaikesta huolimatta ja siitä johtuen jaksavat uskoa ihmiseen. Uskoa siihen, että niin kauan kun ihminen on elossa, hän voi muuttua.


perjantai 16. marraskuuta 2012

Mitäs meille

Voiko tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että meillä menee hyvin? Siitä, että meillä on kaikki palapelin palat loksahtaneet paikoilleen.
Tietenkin tämä on vasta ensimmäisen vuoden tilanne. Kaikki voi vielä muuttua ja varmaan ongelmiakin tulee.

 Niin moni ensimmäistä vuottaan sijaisvanhempana elävä on hajalla. Tukea ei ole tullut, tai jos sitä on tullut, niin se ei ole ollut sellaista kun perhe olisi tarvinnut.
Järkyttäviä tarinoita saa lukea sijaisvanhempien keskustelupalstoilta. Ovatko he vain jäävuoren huippu vai kaikkein huono-onnisimmat? Minun ehkä pitää lopettaa vertaistukilukeminen, koska sieltä saan vaan pahan mielen, koska en voi näitä arjessa tarpovia sijaisvanhempia mitenkään auttaa.  Niin monen kirjaimet on järjestäytyneet kertomaan, että lapsen etu on unohtunut ja ajatellaan vain biojen etuja. Liian usein tapahtuvat tapaamiset sirpaleiselle pienokaiselle, hajalla olevien biojen kanssa ei anna aikaa paranemiselle.  Lapsi on jatkuvassa hälytystilassa. Hän ei voi rentoutua pallottelun keskellä missään.

Ei ole sossujen tehtävä helppoa. Jos lukee oppikirjaa ja toimii sen mukaan, metsään menee ja lujaa. Jokainen sijoitettu lapsi kuljettaa mukanaan erilaista tarinaa, erilaisia ongelmia, erilaisia vanhempia. Jokainen sijaisvanhempi on erilainen. Kaikkia ei voi käsitellä samalla kaavalla. Jos sossu ja sijaisvanhemmat eivät löydä "yhteistä säveltä" jos heidän keskeinen kommunikaatio ei pelaa, on asioiden hoitaminen vaikeaa.
On perheitä jotka kaikesta huolimatta ei löydä yhteyttä lapseen, perheitä jotka eivät löydä yhteyttä sossuun, perheitä joita apu ei tavoita, perheitä jotka joutuvat muuttamaan ja salaamaan asuinpaikkansa koska biojen kanssa ei saa asioita toimimaan, perheitä,jotka ei halua tukitoimia. jnejne... Onneksi on myös meitä, joilla kaikki sujuu hyvin.

Peikolla on lottovoittosossu. Hänelle voi sanoa mitä vaan ja osaa meitä niin hyvin lukea, että apu/tuki on juuri se mitä tarvitaan. Startti on meidän osalta loppu, eli sijoituksen alkuajan tuki, kotikäyntejä ja keskustelua.  Nyt pitäisi keksiä mitä tukea tarvitaan seuraavaksi. Ehkä sekin selviää tässä talven aikana.

Peikolla on kaksi äitiä ja kaksi isää, kaikki yhtä tärkeitä ja arvokkaita ihmisiä. Siinäkään ei ole mitään draamaa, eikä eriskummallista, niin vain on. Lottovoittovanhemmatkin!! :D

Siitä päivästä kun Peikko nähtiin ensimmäisen kerran on yli vuosi. Paljon on tapahtunut. Niin pitkä aika mikä tuntuu silmän räpäykseltä. Jos olen joskus aikaisemmin sanonut elämästani sen olevan vuoristorataa.. niin ei  se ole sitä ollut. Nyt se on ollut sitä.  Huima vuoden mittainen rata on takana. Ja en voi sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Voisin pari pahinta vaihtaa poutapilvisiksi +25 kesäpäiväksi. Jolloin lapset olisi mummolassa.

Se pieni, varuillaan oleva, kulmien alta meitä tarkkaileva poika on nyt vauhdikas, huumorintajuinen, suloinen, avoin, hassu, reipas, nokkela, erikoinen ja ihana. Joka on oppinut lähettämään lentosuukkoja ja suukottaa kämmenselkää. Söpöilee mummoille kaupassa. Höpöttää kokoajan ja reuhaa ja tappelee Keijun kanssa.

Suloisin poika IKINÄ! Ja ei, en tunne huonoa omaatuntoa. Olen onnelline ja kiitollinen! Meidän onnemme ei ole toisilta perheiltä pois.

Olemmeko me vain jäävuoren huippu, vai vaan onnekkaita?

torstai 1. marraskuuta 2012

Akala inua!!!

Huono omatunto on ollut takataskussa jo monta päivää. Lähes päivittäin töiden jälkeen jotain ohjelmaa, Keijun harrastuksia, lenkkeilyä ja uutta harrastustani, salilla käyntiä. Jos 2 kertaa jotain tekee, se lasketaan harrastukseksi. Salilla oon käynyt jo varmaan 6 kertaa, joten voin sanoa, että olen jo pitkään käynyt sielä.

Peikko surkeana kädet pitkäällään huutaa "UKAA!"" et nyt pääse mukaan, jäät isin kanssa kotiin. Kiltisti jää ja isin kanssa on jopa hauskaa. Miksi ihmeessä poden sitten huonoa omaatuntoa? Kuuluuko se ihan naisten ominaisuuksiin?

Onneksi en ole ottanut nokkiini niistä keskustelupalstoista, joissa keisarinleikkausäiti, ei oo synnyttänyt, ja se äiti joka ei voi imettää, on kaikinpuolin huono ihminen. No en ole edes näitä palleroita mahassani kantanut, saatika imettänyt. Silti tunnen pääsääntöisesti olevani hyvä äiti ja hyvä ihminen.

Kun 10 kuukautta ajattelee kaiken edelle pikkuisen Peikon. On vaikea päästää siitä toimintamallista irti. Peikko tottelee isiä täysin kun he on kahdestaan, tänäänkin olivat käyneet koirien kanssa lenkillä. Peikko oli ihan täpinöissään, kun oli taluttanut koko matkan koirista isompaa. Ne painii, lukee kirjoja, rakentaa palikoilla ja legoilla. Isän ja Pojan laatuaikaa, ilman akkojen kotkotuksia.

Peikko on kohta ollut 3 kuukautta jo hoidossakin. Ja se on lisännyt huonoa omaatuntoani. Pyrin aina kääntämään esiin sen kolikon paremman puolen, joten hoitoon lähtö on saanut Peikon puhumaan. Kirjaimet on edelleen väärässä järjestyksessä ja niitä puuttuu. Mutta tulee jo 3 sanaa peräkkäin.
Ja puutteista huolimatta puhetta tulee paljon. Kyllä se siitä.

Parin viikon huonosti nukuttujen öiden väsymys ja huonon omantunto kolkutus katosi eilen kun vein Peikon nukkumaan. Iltasuukkosiin ja "Hyvää yötä, Kauniita Unia, Rakastan sinua, Aamulla taas nähdään!" Litaniaan kuului vastaus peiton alta "AKALA INUA!!!"

Niin minäkin sinua <3



torstai 11. lokakuuta 2012

Kehuja

Aina muistutetaan kun kasvatuksesta puhutaan, että lasta pitää muistaa kehua ja kunnioittaa. Miksi ei puhuta myös siitä, että itseään pitää myös kehua ja kunnioittaa?

Tunnen useita äitejä jotka ovat suunnattoman ylpeitä lapsistaan ja kehuvat heitä, mutta oman itsensä arvostaminen on ihan retuperällä. Kuinka kukaan voi sinua arvostaa, jos et itseäsi arvosta.

Lapset peilaavat meitä, seuraavat kaikkia liikkeitämmen ja välillä tuntuu, että lukevat ajatuksemmekin (Keiju ja Peikko on erityisen hyviä tässä). Kun arvostaa itseään, ja muistaa välillä ihan ääneen itseään kehua, oppivat lapsetkin niin tekemään. Suomalaisten vähättelevä tapa suhtautua itseensä on niiiin vanhanaikaista. Omakehu, paraskehu!!

Muista kun itselläni itsetunto hipoi lattialistoja, olin aina vaatimassa rakkaudentunnustuksia ja huomiota. Kunnes viimein tulin järkiini ja lopetin sen. Ja kas kummaa, kun lopetin vaatimisen niin elämäni helpottui kummasti. Taitaa tuo siippani minua rakastaa, vaikka ei sitä sohvalla hyppien ole maailmalle julistamassa, tai edes minulle toitottamassa. Tuskin se tässä sirkuksessa muuten kestäisi. Luulen kylläkin jos tulisin raskaaksi, niin se viimeistään pakkaisi laukkunsa ja hurauttaisi auringonlaskuun, palaamatta koskaan. Tai sitten ei :)

Taisin jo kerran itsekkin vastata kysymykseen "Mitä jos tulisit raskaaksi?" "Tekisin abortin!"  Hahahahah :D Eli en edes uskalla lopettaa toivomista raskaaksi tulemisesta, koska jos lopettaisin, tulisin raskaaksi. Eli tällä hetkellä tilanne on se, että perheeni on valmis. Lapset on tässä, kolmannen koiran vois kyllä ottaa. Mutta 2 lasta riittää!

Ja näiden lasten kanssa olen hyvä!! Tähän asti ja tällä hetkellä olen heille paras Äiti!

Yhtenä iltana kun olin vaihtamassa peikolle yöpukua. Peikko viuhtoi ja kikatteli, ajattelin sanovani hänelle, että laitetaan nyt vaatteet äkkiä ja sitten nukkumaan, koska huomenna on hoitopäivä. En sanonut tätä ääneen, koska Peikko sujautti salaman nopeasti kädet hihoihin ja hyppäsi lattialle ja huusi  "OITOON!! JEEEE!" Minä hämmästyneenä kysymään Ukkoarmaalta, että puhuinko jotain, en ollut puhunut. Hämmästyin hiukan enemmän kun katsoin Peikkoa, Peikko katsoi minua, Silmät suurina ja totisina, sormi suun edessä Peikko sanoi vain "Shhhh"

:D

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Ja hännät on solmittu yhteen!

Peikko on muuttanut omaan ISOJEN poikien sänkyyn. Alkuun ei Peikko uskaltanut hievahtaakkaan sängystä jos oli vähänkin pimeää. Aamullakin nousi vasta kun oli annettu lupa.

Sitä iloa ei kauaa kestänyt. Vaikka Peikon nosti 1000000 kertaa takaisin sänkyyn oli mahdoton sirkus käynnissä moooonta iltaa.
Muutamana yönä kun heräsin siihen, että ovenkahva kolahti ja pikkujalat töpsötteli ympäri yläkertaa. Ja kun meni laittamaan Peikkoa takaisin sänkyyn, istuikin jo sängyssä uhmakas PikkuPeikko joka vastasi nukkumaanmeno komentoon vaan,  Ä-ÄÄ!!
Pari yötä meni potkiva Peikko kainalossa.. ei hyvä.. Sotasuunitelman laadintaan!

Tuoli Peikon sängyn viereen ja siinä niin kauan, että Peikko todella nukahtaa. Eka ilta 2 tuntia, toka ilta tunti, samoin kolmas ilta meni tunnin taistelulla. Yöllä sai muutaman kerran olla taluttelemassa Peikkoa takaisin sänkyyn.
 Neljäntenä iltana olinkin lenkillä ja isi vei.. laittoi sänkyyn, rupatteli hetken ja sinne jäi. 15min ja Peikko oli unessa.

Miksi Peikko ei jää nukkumaan kun minä hänet sänkyyn vien? Vahtii luomien alta ja jos hievahdankaan, kajahtaa ÄITE!!!!
Tätä perheen kesken tuumailtiin ja tultiin siihen lopputulokseen, että Peikko ei halua olla minusta hetkeäkään erossa. (tai sitten se vaan vedättää mun herkkäuskoisuuttani ja hellämielisyyttäni).

Tänään pääsinkin koettelemaan "onneani" nukutuksessa, isäntä lähti katsomaan jääkiekkoa.
Peikko sänkyyn ja kerroin hänelle huomisesta päivästä, mitä kaikkea tehdään yhdessä, mitä tuleva viikonloppu tuo tullessaan. Ja sinne jäi!

Kun vein Keijun tuntia myöhemmin nukkumaan, leijaili Peikon sängyn vieressä peikkomainen haju. Kuinkas tästä selvittäisi? Vaihdoin vaipan, Peikko kurkisteli luomien alta ja huokasi "äite" ja jatkoi nukkumista.

Onko Peikon koiranuniset yöt vihdoin takana. Turvallisuus on hiipinyt pikkuhiljaa Peikon mieleen, Ei tarvinnut kauhuissaan herätä kesken unien, peläten, että Äiti olisi kadonnut.

10 päivää vaille 10kk ja Peikko nukkuu rauhallista pikkuPojan unta.

Häntä tiukasti solmittuna meidän perheen häntien umpisolmuun. Se ei enää aukea.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Syli

Niin moni sijaisvanhempi tuskailee sen asian kanssa, että lapsi ei tule omaehtoisesti syliin. Ei ole koskaan tullut. Kosketusyliherkkyyttä alkaa olemaan jo todella monella lapsella.
Kosketus on kuitenkin lapselle lähes yhtä tärkeää kuin ruoka.

Minä uskon niin että jokainen lapsi oppii kosketukseen, kunhan se hänelle sopivalla tavalla opetetaan.

On vaan käytettävä mielikuvitusta, keksittävä keinot, joilla voidaan ihoa kosketukselle opettaa.

Lasta on kuunneltava ja keksittävä juuri sille lapselle sopivat konstit.


Lapsi joka pystyy pitämään sormiaan kuumalla levyllä, mutta ei voi kävellä paljain jaloin nurmikolla tarvitsee erilaisen kosketuskoulun kuin huumevauva jonka iho on niin herkkä, että kosketus saa hänet huutamaan tuskasta. Lasta hoitavan ihmisen on  opeteltava "kuuntelemaan" sitä pientä ääntä oman itsen sisällä joka kertoo mitä lapselle voi tehdä ja mitä ei. Itkua ei pidä säikähtää, on opittava erottamaan epämukavuus itku tuskaitkusta. Jos lasta vaattetkin satuttaa, päivittäiset hetket vaikka sulalla sivellen voi olla  ensimmäinen askel kohti parempaa kosketuksen sietoa tai voi alottaa vaikka sillä että kosketus tulee iholle hyvin hyvin hitaasti. Vesi voi olla joillekkin oivallinen apuväline, tai mitä ikinä keksiikään.

Itsensäkin voi opettaa olemaan kutisematta, joten kyllä kosketusta kavahtavan voi opettaa sietämään kosketusta.

Kun Peikko meille muutti ei häntä saanut sylissä pitää, ellei hän niin tahtonut. Mielestäni tartutaan näiden lasten kohdalla liikaa Oman kehon itsemääräämisoikeuteen. Kuinka lapsi joka ei sylissä ole ollut voi ymmärtää kuinka tärkeä paikka se on? Ei haluta loukata lasta. Ja itse loukkaannutaan siitä, jos lapsi ei osaa olla sylissä, eikä osaa ottaa vastaan sen tarjoamaa lohtua. Jos lapsi muuttuu pökkelöksi sylissä, on sijaisvanhemman tehtävä sitten pitää sylissä pökkelöä. Ja tehtävä sitä niin usein, että pökkelö pehmiää. Minä en pelästynyt sylissä siiliksi käpertyvää Peikkoa, jonka nopeat pikkuiset kädet raapi naamani verille. Palkka niistä naarmuista on se, että Peikko ei tiedä mitään niin ihanaa ja hyvää paikkaa kun Äidin syli.

Kumpi satuttaa lasta enemmän, se ettei häntä opeteta olemaan sylissä, vai se, että häntä pidetään sylissä, vastoin hänen omaa tahtoa?

Ja jos on kyse jo isommasta lapsesta, on vaan keksittävä keinot päästä lapsen lähelle, olkoon se keino sitten vaikka tandem benji hyppy, niin keino on keksittävä!!! Kun opettelee lukemaan ihmistä, (nämäkin lapset ovat ihmisiä, voitko uskoa, hihi, pitäis varmaan mennä jo nukkumaan ) niin kyllä sieltä ne oikeät keinot löytyy. ja täytyy muistaa se, että jos suljet itsesi, et voi koskaan nähdä toisen sisään..

Ja yhden asian pyrin muistamaan joka päivä.. tai 2.. tai on niitä useampiakin mutta nyt tähän sopivia. Sitkeys ja tilannetaju. Sitkeästi jatkaa ja toistaa jotain asiaa niin kauan että haluttu lopputulos saavutetaan tai niin kauan, että tilannetaju sanoo... tää ei onnistu, on aika keksiä uusi keino.


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Sinisiä, isoja, pieniä, vanhoja, uusia, monta vierekkäin, matalia, korkeita, ikkunallisia, ikkunattomia, pyöreitä, vinoja, narisevia, valkoisia, pimeitä, valaistuja.....

Rakkaan ystäväni odotus on loppusuoralla. Hän on ottanut sen rohkean askeleen joka vie ovelle. Sille ovelle josta sijaislapset astuu perheeseen.

On ollut ihana seurata tämän naisen matkaa. Musta ei varmaan olis sijaisäidiksi lausahdusksesta, tähän pisteeseen. Heitä on matkan varrella koeteltu sulkemalla ovia edestä mitä ihmeellisimpiin syihin vedoten. Parinpäivän takainen puhelu kertoi minulle miksi ovet oli mennyt kiinni. Siksi, että juuri nämä lapset heille tulisi :)

Elämä on ihmeellinen. Se tuuppii hellästi kohti oikeaa suuntaa, jos ei tajua vihjeitä, se kolauttaa kovempaa. Jos ei ymmärrä sitäkään. Tulee stoppi, keinolla tai toisella.. Elämän edessä ei ole muuta vaihtoehtoa, kun nöyrtyä. Sydän avoinna, ottaa vastaan mitä elämällä on tarjota. Niin iloiset kuin surullisetkin asiat.  Helpoimmalla kuitenkin pääsee kun opettelee lukemaan niitä pieniä tuuppauksia ja koittaa ymmärtää miksi joskus ovi menee kiinni ihan nenän edessä. Ja opettelee myös kuuntelemaan sitä ääntä joka joksus sanoo, että edessä oleva ovi ei ole minua vasten. Valintoja, valintoja ja valintoja, niillä jokainen rakentaa oman elämänsä.

Ja joskus ovi aukeaa ihan yllättäen, siitä kannattaa kuitenkin kurkistaa ennen kun hyppää . Mutta ei pidä odottaa liian kauan. Sydän kertoo kyllä oikean vastauksen.

Viikko sitten minulle avautui kaksi ovea aivan yllättäin. Isoja ovia, molemmista astuin sisään, Toinen ovi on kesämökin ja toinen... en oikein tiedä. Mutta oman mukavuusalueeni ulkopuolelle se on. Enkä vieläkään tiedä mitä sen oven takaa löytyy, puolen vuoden päästä olen viisaampi sen asian suhteen :D

Mitä sitten antaisin ystävälleni neuvoksi, jos hän minulta semmoista kysyisi... Ehkäpä sen että, muista aina olla rehellinen. Ennenkaikkea itsellesi.

Onnea ja suojelusenkeleitä matkaasi Rakas Ystäväni. Jos tulee jotain asioita mistä pitäis päästä "ryöppyämään", niin sä tiedät missä mä asun :)




torstai 13. syyskuuta 2012

Oma jaksaminen

Olen huomannut, että synnyttänyt nainen häviää täysin oman vauvansa maailmaan ja tulee sieltä noin vuoden päästä takaisin "esiin". Minulle on molemmilla kerroilla käynyt samoin.

Täydellinen keskittyminen uuteen lapseen on kieltämättä aika rankkaa, mutta niin Äidit tekee. Nyt kun 9kk on kohta takana huomaan kaipaavani itseäni. Omaa aikaa, yötä erossa Peikosta. Kiintymys on jo välillä niin tiivistä, että oman mielenterveyden kannalta on alettava itseään hieman irrottelemaan. Onneksi rakas Mieheni on astunut esiin taka-alalta. Ja on alkanut vahvistamaan omaa ja Peikon välistä suhdetta. Hienosti hän on malttanut omaa vuoroaan odottaa. Lapsella kun ei välttämättä ole resursseja kiintyä kun yhteen henkilöön kerrallaan. Minuun Peikko kiintyi niin kovasti, ja minä häneen, että Miehelläni olisi ollut lähes mahdoton tehtävä siihen väliin tulla.

Onneksi arki on samanlaista kuin ystävien bioperheissä. Heidän kanssaan voi jakaa sisaruustappeluiden ja yövalvomisten kurjia fiiliksiä. Sijaisvanhemmuuteen liittyvät "kiemurat" voi sysätä sitten Sossujen niskaan.

Meillä on nyt arki astunut kuvaan. Töineen ja hoitoineen. Saa siis mummola yötkin alkaa, ei ehkä viikkoakaan liian aikaisin, eikä myöhään.

Yksi suurimpia asioita mun jaksamisen kannalta on ollut tää blogi. Kun aloin tätä kirjottamaan, en tiennyt miksi niin tein. Ja jotenkin käsittämätöntä, että kirjotan edelleen. Välillä inspis ollut hieman kateissa, mutta joku minua tämän pariin aina vetää. Ihan mielettömän itkettävän ihanaa palautetta oon saanut niin tutuilta kun tuntemattomilta. Se on auttanut jatkamaan kirjottamista, joka taas auttaa jaksamaan. Nyt kun blogi on luettu yli 10 000 kertaa, luulen että joku muukin on tästä jotain saanut, kun minä. Mun armas siippani epäilee että mulla on vaan stalkkeri, että ei kukaan tätä oikeesti lue. Niin tai näin. Kiitos teille jotka lukee, ootte auttanut mua jaksamaan ja jatkamaan.

Ja juuri kun tuntui että sijaisvanhemmuus ei välttämättä ookkaan mun juttu, soitti Sossu ja kysyi haluanko lähteä paikalliseen kirjastoon siajisvanhemman roolissa puhumaan ehkä halukkaille tuleville sijaisvanhemmille. En miettinyt hetkeäkään. Ikimuistoinen parituntinen mulle, ja sain siitä varmaan enemmän ku kukaan kuulijoista. Mut sysättiin takas siihen varmuuden tilaan, että tää on mun juttu. Elämä on ihanaa, se tuuppii hellästi, jos sitä ei huomaa se tönäsee vähän kovempaa, niin kauan se kopsauttelee, että tajuaa mitä sillä on annettavaa.  Taas kaikui päässä se ainoa "oppi" joka oon Keijulle antanut "Älä koskaan, ikinä, milloinkaan anna periksi." Toki oon muutakin yrittänyt opettaa mutta toi on SE "Muista aina että vanha äitis tapas sanoa "Älä koskaan, ikinä, milloinkaan anna periksi!!"" :D (toi piti lukea mahtipontisella äänellä)

Periksiantamattomuus, rakkaus ja positiivisuus. Mausteeksi mustaa huumoria ja ystäviä, lapsia ja koiria. Ne on mun onneni salaisuudet.





torstai 6. syyskuuta 2012

Mitäs tänään

Peikko on kohta kuukauden ollut hoidossa. Ja en olisi uskonut kuinka hienosti on kaikki mennyt. Pari yötä näkyi painajaisia ja ekat viikot oli Peikko tosi vihainen, kotona. Hoidossa käyttäytyy juuri niin kuin 2 vuotias kiltti mutta vauhdikas poika käyttäytyy.

Olen vaan niin ylpeä Peikosta!! Siitä kuinka hyvin se minuun luottaa. Kun kerran äiti sanoi että hoitoon voi mennä, niin sinnehän mennään. Pitää vaan pitää huoli, että tulen aina olemaan sen luottamuksen arvoinen!

Ja toinen ylpeyteni aihe. Keiju Eskarilainen, hampaitaan tiputtava kipakka neiti. Jolla jutuista päätellen teini-ikä alkaa olla lähellä "ÄRSYTTÄÄÄ" "Ihan sama" ja "Mitä välii" armoton juputus joka asiasta "Aattelemiltä tuntus, jos säolisitlapsi ja senäiti, vaan komentais, puesitä ja puetätä, Ärsyttäää!!!" (toi pitää lukea semmosella teinipainotuksilla) No, koska normi komentelu ei tehonnut, aloin puhua samalla lailla "Arvaa, miltätuntus, jos olisit äitijoka onollutöissä ja se tuleehakee eskarista lastaanjase, vaan pyöriija, sanoo ÄRsyttäää!!!" Toimi, ainakin kerran. Eskarikaverit tuijotti mua suut auki ja alko kikattamaan, Keiju puki kiltisti päälle ja lähettiin kotiin. Tajus !

Vanhemmuus on aikamoista taiteilua. :D

Sijaisvanhempana uuden lapsen "sisäänajo" on ehkä vielä hieman enemmän antennit pystyssä olemista. Kun Peikko tuli meille me laulettiin paljon yhdessä karaokea. Nyt laitteet on saanut olla lähes koko kesän ihan koskematta. Sadepäivän ratoksi ajattelin laulaa muutaman kipaleen ja Peikko suuttui,  ilme muuttui pälyileväksi ja Peikko komensi minua, yritti sammuttaa laitteet ja komensi "HIJAAAA!!" Kun en komennoista huolimatta lopettanut, meni Peikko sohvalle makaamaan, tunki sormet suuhun ja tuijotti lasittunein silmin, reagoimatta mihinkään. Jatkoin laulamista, muutaman biisin päästä Peikko nousi istumaan ja alkoi lukemaan kirjaa ja jopa pyysi laulamaan lisää. Muistiko hän sekavan mielentilan joka oli läsnä silloin kun viimeksi laulettiin? Tuliko laulamisesta taas kerran kaikki kauhea mieleen.

Näin pienelle oma historia on vaikea käsittää, kun ei ole sanoja tapahtuneille asioille. On vaan mielen kaaos, mikä tupsahtaa esiin mitä omituisimmissa tilanteissa. Nyt olen alkanut sanottamaan Peikolle menneisyyttä

"Olipa kerran Tyttö ja Poika jotka rakastuivat, he kovasti halusivat oman lapsen, mutta kaikki ei mennytkään niin kun he olivat ajatelleet. . . . " Ehkäpä Peikko jonain päivänä tajuaa itse olevansa se lapsi.. Ja saa sanat muistoilleen.


tiistai 21. elokuuta 2012

Ja kuinka sitten kävi?

Ei ollut vaalenapunaiset lasit sokaissut minua näkemästä Peikkoa sellaisena kun hän on.

Aamulla herätessäni olin jo hyvinkin luottavaisella mielin viemässä Peikkoa arvioitavaksi. Kun psykiatrin ja terapeutin perässä käveltiin pitkin sairaalan käytäviä, myönnän, että jännitti. Peikko katseli ympärilleen valtavilla silmillään tiukasti kädestä kiinni pitäen.

Sijoitetuille lapsille on hyvinkin yleistä käyttäytyä lähes samalla kaavalla kun käyttäytyy perheeseen syntynyt vauva. Eli nyt kun Peikko on ollut meillä 8 kuukautta on hänellä hieman ongelmia olla minusta erossa. Tarrautuu minuun ihan kun 8kuukautta vanha lapsi tarraa bioäitiinsä. Aamupäivän ulkoilukin hoidettiin käsi kädessä pihaa ympäri kävellen. Herttaistahan se on kun pikkuinen käsi pitää tiukasti kiinni ja välillä halaa jalkaa.

Arviossa Peikkoa jännitti ja ujostutti, niin paljon että tätejä piti kurkkia minun hihan takaa. Ensimmäistä kertaa Peikon menneisyydestä hänen kuullen puhuttaessa, Peikko kuunteli todella tarkkaan. Toiset asiat kerroinkin ikäänkun Peikolle " Muistatko kuinka kiljuit silloin sen koko yön ja muistatko kuinka Äiti silloin lauloi ja kun heräsit olit niin vihanen, että revit Äitiä naamasta? Ja kuinka Äiti vaan piti sinua sylissä, eikä päästänyt pois vaikka olit kuinka vihainen"

Peikko istui sylissäni koko ajan piirsi, terotti kyniä, leikki pikkuautoilla. Välillä vähän kiemurteli, mutta pysyi sylissä.  Muutamaa minuuttia ennen kun rupattelu loppui, Peikko hyppäsi sylistä pois, mutta jäi tuolini ympärille kieppumaan. Olin Peikosta niin ylpeä!!!

Emme tarvitse terapiaa tällä hetkellä. Muutaman kuukauden päästä menen raportoimaan tilannetta ilman Peikkoa. Mutta turvallista tietää, että sielläkin on ihmiset jotka ovat valmiina meitä auttamaan jos jotain tapahtuu ja minun taidot eivät riitäkkään.

Tässä onkin herännyt ajatus... nämä oli ensimmäiset ammattilaiset jotka Peikkoa ja minua kauemmin kun 15 minuuttia tarkkaili. Entä jos olisinkin vaan valehdellut  sossuille, että kaikki on hyvin ja ollaan kiinnytty ja poikaan rakastuttu? Kun kuitenkin on niitäkin lapsia, joiden koko sijoitus aika on silkkaa piinaa. Narsistisia luonteenpiirteitä omaava ihminen osaa puhua niin että olisi maailman paras ihminen. Entä jos sossun vierailun jälkeen kun ovet suljetaan ja lapsi on kotona, kaikki onkin toisin? Viranomaisille esitettyä näytelmää?


Hui!!

tiistai 14. elokuuta 2012

Asennevamma-ammattilainen

 "Mene vaan terapiaan, Peikolla on paljon pahoja asiota jäänyt menneestä, Et sinä niitä pysty avaamaan. Kaikkeen kun ei maalaisjärki vaan riitä"

Näin rohkaisevasti minulle sanoi henkilö joka on Peikon nähnyt 2 kertaa. Puolivuotta sitten ja nyt. Molemmilla kerroilla vain vilaukselta.

Entä jos saan vastaani tuollaisen Ammattilaisen? Ammattilaisen joka tuijottaa vaan paperia joka on kirjotettu 8 kuukautta sitten. Onko vaalenapunaiset lasit sokaissut minut näkemästä Peikon vikoja? Vai onko joidenkin ammattilaisten lasit jo niin likaiset, että niistä ei enää näe mitään kaunista läpi.

Olen innoissani menossa terapiaan ja aion ottaa sieltä kaiken irti mitä meille opetetaan. Mutta ärsyttää vähättelevä asenne, ja se ettei vaivauduta Peikkoa edes katsomaan kun ladellaan noinkin motivoivia ja rohkaisevia sanoja.

Nyt onkin meidän elämässämme taas uusi aika alkamassa, joten voipi olla että terapia tulee juuri oikeaan kohtaan. Minä palasin töihin, Innosta puhkuva Keiju alotti eskarin ja Peikko meni perhepäivähoitoon.

Peikon onneksi minulla on maailman paras pomo, joka on kokoajan sanonut, että teen niinkuin parhaaksi nään. Nyt tilanne on se että töihin on palattava, mutta minun mielestä parhaaksi on lyhyet työpäivät. :)

Mä vaan niin rakastan mun elämää!! Rakastan ihmisiä ympärilläni. Ihana perhe ja ihania ystäviä, joilta saan voimaa taistella tuulimyllyjä vastaan tai meloa kuohuvassa koskessa.

Ihana Peikko jota rakastan. Jonka takia aion olla "Ihme". Jonka takia olen opetellut taikomaan :)

torstai 9. elokuuta 2012

Virallinen Arvio lähestyy

Nyt jännittää... lastenPsykiatriselta tuli kutsu.

Pitäisi viedä Peikko arvioitavaksi.

Totuuden paikka, olenko Oikeasti osannut tehdä oikein vai romuttuuko luuloni ammattilaisen silmien alla.

Heidän papereidensa lapsi ja meillä asuva Peikko eivät minun mielestäni ole enää sama tyyppi.
Jos he yhtäläisyyksiä paljonkin näkevät, täytyy myöntää, että petyn.

Viime tapaamisessa kuulin mieltä lämmittävän lauseen. "Ihanaa olla taas Peikon kanssa ku se on niin iloinen, ehkä jopa iloisempi kun ikinä!"

Meille on niin valmennuksessa, kuin sossujen palavereissa sanottu, että ei pidä liikaa kertoa vanhemmille kuinka kivaa lapsen kanssa on, on kuulemma liian rankkaa kuunnella kuinka kivaa lapsella on toisten vanhempien kanssa. Mutta eikö jokainen vanhempi toivo, että oma lapsi on onnellinen. Vaikka olisi kuinka kamoissaan tai masentunut, luulisi olevan helpottavaa kun kuulee, että lasta rakastetaan ja että hänen kanssaan on hauskaa.
Minä ainakin haluan olla biologisille vanhemmille aito, rakastava ihminen, äiti. En virallisella tyylillä arjesta kertova perhehoitaja.

Ja Peikko ainakin pärjää. En tiedä mitä hän tajuaa, mutta ei voi tehdä huonoakaan kun kehun häntä kovasti bioille ja suhtaudun bioihin tapaamisissa kuin pitkästä aikaa tavattuun ystävään. Jos heistä tuntuu pahalta katsella minun ja peikon rakastavia välejä. Se ei ole minun ongelma, eikä Peikon. Se on heidän ongelma. En aio muuttaa käytöstäni heidän takiaan. Peikko on tärkein, minä rakastan häntä myös silloin kun biot on paikalla.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Muumimaa

Nyt on Peikkokin päässyt Muumimaahan :D Ei ollut ihmetyksellä rajaa kun pääsi Pehmoisia Muumeja halaamaan! Keiju tanssahteli ympäriinsä ja Isi ihmetteli miksi taas tulimme sinne "helvetin esikartanoon" :D Satoja törmäileviä rattaita, itkeviä sokerihumalaisia lapsia ja ruotsalaisia.Yritin sanoa, että ajattelee niin että sielä ei ole ketään muita kuin me. Jokainen on kuitenkin vaan niin huolissaan että omat lapset pääsee muumeja halaamaan ja eivätkä häviä vilinään. Ei kukaan ehdi muita vahtaamaan.

Ja lopuksi, ne muidenkin lapset oli ihan kiltisti. Vilinää piisasi, mutta pääsääntöisesti kaikki sujui hyvin. Kerran teki mieli mennä neuvomaan erästä nuorta isää. Pieni n3v poika, selässään apinareppu, apinalla piiiiitkä häntä, josta isä sitten piteli kiinni. Poika sojahteli ihan ilman mitään tolkkua ja kiukutteli. isä yritti loputtoman kauan keskustella ja neuvotella pojan kanssa. Eihän se onnistu, tai neuvottelun lopputulos oli joka kerta (näin nää aika monta kertaa) se että apinareppuinen selvisi neuvottelusta voittajana. Olis niin tehny mieli sanoa, että ota se poika syliin ja vie se sinne vessaan/syömään/pois sieltä muumitalosta. Äläkä kuuntele sen jupinoita. En sanonut, lähetin paljon myötätuntoa ja napakoita ajatuksia :)

Peikon käyttäytyminen Isiä huolestutti kaikkein eniten, huoli oli turhaa. Kateissa oli se lapsi joka juosta kirmaa päätä pahkaa joka suuntaan meistä välittämättä. Peikko istui kuin tatti rattaissa. Kävi halaamassa Muumit ja palasi rattaisiin. Keiju käyttäytyi myös alkujännitysitkusekoilun jälkeen moitteetomasti! Ihanat <3

Illaksi kylpylään polskimaan ja sitten ensimmäinen yö vieraassa paikassa voi alkaa. Kops, sänkyyn kun Peikko pääsi, hän nukahti heti ja heräsi aamulla iloisena. 
Aamupalat ja ruuat meni myös muksiematta. Keijukaan ei pudonnut yöllä kertaakaan sängystään. :D

Eli lapsemme käyttäytyivät todella hyvin! 

Peikko menee muutaman viikon päästä hoitoon, uusi aika elämässämme alkaa. Toivottavasti häntä on tarpeeksi vahva, että muutos sujuu mahdollisimman kivuttomasti.

Huoli on minulla suuri, ja huolta ei vähennä se kun alueemme päivähoidon pomo kysyi minulta hoitopaikkaa mietittäessä "Pärjääköhän se hoitaja tämän pojan kanssa?" MITÄ?!? Jos on parikymmentä vuotta ollut perhepäivähoitaja, niin miksi ei pärjäisi 2vuotiaan kanssa? 

Siksikö, kun on Sijaislapsi? 

Ensimmäinen asennevamma-ammattilainen on kohdattu, toivottavasti myös viimeinen!!


lauantai 21. heinäkuuta 2012

Päänpurkua

Kuinka monta kertaa viimeisen puolenvuoden aikana olenkaan ajatellut, "Olisi tää elämä voinut olla helpompaakin"  Keiju on edelleen, omien sanojensa mukaan, ikuisesti vihainen siitä, kun Peikko meille muutti.  RakasAviomieheni ja Pikkuinen Peikko ovat hyvin samanlaisia, ja kyllä rätisee. Mutta myös lystiä ja käkätystä piisaa, kun herrat alkaa hassuttelemaan.
Kuitenkin Peikko isin kotiin tullessa hihkuu innosta ja huutaa ISIIIIIIIIIIIIIIIIII!!! Ja Peikko seuraa Keijua kaikkialle. Sitä sitten kiukkuiselle Keijulle selitin, että Peikko seuraa häntä siksi kun tykkää Keijusta niin paljon. "Kuinka se voi musta tykätä kun kiusaan sitä niin paljon!?!" Niimpä.... (kops, otsa seinään:D )

Elämä olis ollut todellakin paljon helpompaa yhden lapsen kanssa, ja voi miten se olisi ollut helppoa ilman lapsia.. Hmmmmm.. Olisko se sitten ollut tylsää. Oltaisko elämämme loppuun asti haaveiltu lapsesta. Oltaisko reissattu, harrastettu, asuttaisko rivitalo kaksiossa.. No se on selvää, että erilaista se olisi ollut.
Onneksi nämä ajatukset tullee ja ne myös menee, kaikella rakkaudella itseäni kohtaan puhallan moiset ajatukset tuulen vietäväksi. Tämä on minun elämää, minua on alettu jo 14 vuotiaana elämän toimesta kouluttamaan perheelleni äidiksi. Ja, ei, en vaihtaisi yhtäkään päivää, en edes niitä pahojakaan, lapsettomaan helppoon arkeen. Vaikkakin ymmärrän heitä, jotka niin valitsevat.

Pääni "purkamiseen" kirjottaminen on ollut todella tehokas. Tapahtumia on ollut kaikenlaisia, kaikki haluaisin tänne kirjottaa, mutta vaitiolovelvollisuus sitoo sormeni. Mutta onneksi asiat on silti ilmeisen hyvin. Ne asiat jotka eivät sanoiksi tänne päädy, hikoilen juostessani. Muutama päivä sitten juoksin 10 kilsaa! MinÄ!!! Ihminen jolle sanottiin vuosi sitten että polvet on leikattava, tai en kohta pysty edes kävelemään. Kymmeneen kilometriin mahtuu monta ajatusta ja asiaa ;)

RUN FORREST RUN!!!!

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Postaus piiiitkästä aikaa

Alkukesän suvantovaihe on muuttunut ilmeisesti 2 veen uhmakkaaksi uhmailuksi.
 Pikkuinen Peikko mellastaa silmät kiiluen ja huutaa KAAKKIIIIIII. "Kuulkaas nuoriherra meillä ei ole karkkia" KAAAAAKKKKIIIIIII" "ei ole" Silloin lentää kenkähylly tyhjäksi. No onneksi Peikko on kiltti, kipakan komennon jälkeen kengät kerätään yhdessä takaisin hyllyyn ja anteeksi pyyntö ja suukko tulee jo pyytämäti.
Vaikka vauhtia ja melskettä riittää, silti odottelen niitä sijaivanhemmuuden vaikeita juttuja. Viimeksi Peikon sossun kanssa jutellessa ihmettelin tuota ja vastaus oli, että asioista voi ajatella niin erilailla.
Elämä on opettanut että turha stressaaminen asioista joille ei mitään mahda on ihan turhaa. Ja stressaavaa!!!
Moisesta ajatusmallista irti päästäminen on ollut vapauttavaa. Ei ehkä helppoa, mutta kannatti!

Mielikuvissani sijaislapsi istuu kantotuolissa, sijaisvanhemmat kannattelee yhtä nurkkaa, biovanhemmat yhtä , sossut yhtä ja yhteiskunta(koulu/hoitopaikka yms) yhtä nurkkaa. Jokaisen tehtävä on tärkeä, jos joku tippuu pelistä on muiden taakka raskaampi. Mutta kaksikin kantajaa jaksaa lasta kantaa. Lapsen kannalta sijaisvanhemmat ovat kuitankin ne joiden panos on ehkä tärkein. He ovat läsnä arjessa, ottavat vastaan suukot ja iskut. Mutta hekään eivät pysty työtään yksin tekemään.

Meidän onni on aivan mahtava Sossu, jokainen lukija voi lähettää hänelle kauniin ajatuksen, värikkään perhosen tai hymyn. Olen niin kiitollinen hänestä. Toivottavasti kauan työssään jaksaa!!

Oma tasapaino ja rauhallisuus on ollut taas koetuksella, mutta sitähän se elämä taitaa olla. Ukkosmyrsky raikastaa kummasti helteistä päivääkin ;)

Ihanaa kun on kesä <3


keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Curlingkuukaus?

Ohjataanko meitä sijaisvanhempia jo valmennuksessa curling-vanhemmiksi?
Vai onko se sääli omassa päässä joka ei tahtoisi lapsen kokevan enää mitään sellaista pahaa mitä on jo joutunut kokemaan, pieniäkin asioita?
Pahasti alkoholisoituneen perheen lapsen sijaiskotiin annetaan ohjeeksi hävittää kaikki alkoholiin liittyvä moneksi kuukaudeksi. Koska yksikin pullo saa lapsen tolaltaan. Eikö kuitenkin olisi parempi jos sijaisperheen isi tai äiti sen saunaoluensa joisi ihan niinkuin aina ennekin? Kun sijais lapsi muuttaa uuteen parheeseen ei hän uusiin vanhempiinsa luota oli siellä se olutpullo tai ei.. Jospa lapselle annettaisiinkin mahdollisuus oppia luottamaan sijaisvanhempiinsa saunaoluen kera. Opetettaisi heti terve tapa suhtautua alkoholiin eikä mentäisi ääripäästä toiseen.
Entäpä jos vauva on joutunut olemaan paljon yksin. Suositellaan että lasta ei jätettäisi hetkeksikään.... Onko se sitten hyväksi? Pitäisi riidellä rakentavasti, suuttumatta. Hihihihihihihihi!!! Kuka siihen aina pystyy :D En ainakaan minä..
Taas palaankin kuherruskuukauteen. Onko kuherruskuukaus curlingvanhemmuuskuukaus? Kuherruskuukaus loppuukin siihen kun sijaisvanhemmat tajuaa, että eihän tämä voi mennä näin!?! Sijaisvanhemmat on yleensä aika maalaisjärjellä varustettuja ihmisiä (ainakin kaikki ne jotka minä tunnen) ja heidän vanhemmuuteensa curlingkäytös ei mahdu.

Peikko on asunut nyt meillä puolivuotta. Meidän kuherruskuukaus on tainnut vihdoin alkaa. Peikko on hauska, aamulla jos lapset ja isi on herännyt ennen minua. Peikko kipasee luokseni kun kuulee minun heränneen ja ottaa käsi ojossa vastaan. Kättelee, kumartaa ja sanoo "PÄIÄÄ!" Kohtelias pikkuHerra.
Peikko istuu sylissä, suukottelee.
 Peikko ei reagoi tapaamisiin muuta kun valtavalla Riemulla! Kun tapaaminen päättyy, etsii hän kaikkien kengät ja huutaa ovelta "APPA" (heippa) ja sitten mennään. Se on siinä. Ei itkuja, poissaoloja, painajaisia, ei mitään.

NORMAALI leikkivä, naurava, kiukutteleva, nukkuva  LAPSI!

Mä vaan niin rakastan mun elämää!!! Se jaksaa minut yllättää päivittäin ihanuudellaan. Päivittäin se on kiitollisuuteni ansainnut. Elämä kantaa..

P.S Mä kuulen uuden talon kutsun...

torstai 7. kesäkuuta 2012

Uskon asioita

Olen aina ollut kiinostunut uskonnoista, en kuulu mihinkään kirkkoon tai lahkoon. Olen lukenut eri uskontoja käsitteleviä kirjoja, katsonut dokumentteja. Jokaisessa uskossa on omat hyvät puolensa, mutta mikään niistä ei tunnu kuitenkaan omalta. En pidä siitä että sanotaan miten pitää uskoa. Haluan löytää vastaukset itsestäni, en kirjoista. 
En tunne tarvetta kuulua mihinkään. Kuulun itselleni ja rakkailleni. Ei tarvitse maksaa kolehtia, eikä veroja. Voi valita itse haluamansa hyväntekeväisyyskohteen. Enkä myöskään tarvitse ketään itseni ja Jumalan väliin. Ja kun elää niin että ei ketään pyri loukkaamaan, luulen että se kelpaa pääsylipuksi taivaaseen. 

Maailmankaikkeus tietää kiinostukseni uskontoja kohtaan, pari viikkoa sitten katsoin dokumentin mormooneista. Nuoret miehet kertoivat lähtevänsä sanaansa levittämään kahdeksi vuodeksi venäjälle. Muistan itse yläasteeaikoina koulussamme vierailleet mormoonit ja ajattelin, että miksi ne ei oo meillä tulleet käymään? 

Ja kopkop, ketkäs tänään oven takana olikaan. Kaksi hoonosoomea puhuvaa kohteliasta nuorta miestä, kysymässä saisiko hetken kanssani keskustella. Sisälle eivät voineet tulla, koska heillä on sääntö, että jos mies ei ole kotona, he eivät saa ovesta sisään astua. Nappasin Peikon kainaloon ja mentiin ulos rupattelemaan. 
Näin se maailmankaikkeus toimii, jotain toivoo, se tapahtuu :D Mormooniksikaan en ryhtynyt jatkan omassa uskossani. 

Missä lie minun uusi auto... Olen sen jo tilannut ;)

Monen uskonoppien mukaan minun kohtalonani on ikuinen kadotus, he uskokoon niin, minä tiedän meneväni sinne mistä olen tullutkin. Oli se paikka ihan mikä vaan.

Mitäpä kuuluu Keijulle ja Peikolle. Hyvää!! Vaikka Keiju onkin ollut tänään vihainen, on vihannut veljeään ja minua. "KATO NYT SÄ VIHASTUTIT MUT!!!" huusi kiukkuKeiju minulle ja Peikkokin sai oman osansa.. "JOS TUUT LÄHEMMÄKSI SAAT LÄHTÖPASSIN JA PIERASEN!!" 
Minä yritin näyttää järkyttyneeltä, vaikka pikkusen nauratti :D 

5kk, 2vko ja 3 päivää meni siinä, että Peikko ujostelee. Ihan kunnolla. Itkien painui pikkuinen pää kaupassa olkaani vasten kun ujostus kävi ylitsevuotavan kamalaksi. Ei kärryihin suostunut enää ollenkaan :)

Mormoonit etsivät kirjastaan elämänsä tarkoitusta, heidän tehtäväänsä, sanoin heille, että minun ei tarvitse etsiä.

 Elämäni tehtävät tulevat luokseni etsimättä.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Peikon Häntä

Häntä alkaa vahvistumaan, Peikko kietoo itsensä sillä minuun tiukemmin ja tiukemmin. Hän roikkuu lahkeessa ja hokee "yii yii" vai että syliin :D Minut on opetettu jo hyväksi tulkiksi.  

Kirjaimet, 29 merkkiä, jotka ihminen asettelee haluamaansa järjestykseen. Piirtää ne paperille, näpyttelee koneelle tai suustansa ulos päästää. Niillä on mahtava voima. Ja usein ne peittää alleen kehon hienonhienon viestinnän. Niihin keräytyy uskomaton määrä tunteita. Näkyykö niistä myös sanojansa sielu. Kyllä, jos sen haluaa näyttää. 
Kun ihminen lukee tekstiä, ei hän jonkin ajan kuluttua muista lukemaansa, hän muistaa tunteen. Tunteen joka tarttui kirjaimista sydämeen. 

Olen usein huomannut, että mitä toivoo, se toteutuu. Välillä pitää ihan varoa mitä sanoo, koska se sopivan ajan tultua, tapahtuu. Entä jos se meneekin niin? Mitä toivoo ja todeksi ajattelee, se toteutuu. 
Kun sydän välittää käskyn, maailmankaikkeus hoitaa asian.

Kohta 6kk sijaisvanhemmuutta takana ja meillä menee todella hyvin. On ollut vaikeata, mutta kun tarrautuu hyviin hetkiin ja monistaa niitä mielessään, menettää huonot hetket voimansa. 
Viimesin Sossun vierailu päätyi sanoihin "Täällä teillähän tapahtuu jotain poikkeavaa" "tuutoroimaan uusia sijaisvanhempia" "puhumaan ihmisille" Siitä pidän kiinni, nuo asiat aion todeksi kuvitella, sitten ne tapahtuu. Milloin, sitä en tiedä, mutta ne tapahtuu. Sitten kun olen valmis. Sitten kun aakkoseni on oikeassa järjestyksessä.

Huostaanotoissa tarraudutaan negatiivisiin asioihin. Valmennuksessa vain ohimennen sanotaan että lapselle pitäisi kertoa bioista positiiviseen sävyyn ja yrittää kertoa asiosta joissa he ovat olivat hyviä. 

Kun sossut soittaa SITÄ puhelua, on esillä vain huonot ja pahat asiat, kirjaimet palvelevat ihan jotain muuta kuin hyvää. Ne kerrotaan absoluuttisena totuutena, ja sellaisena ne kuullaan. Minä talletin siitä puhelusta totuuteeni, vain sanat, pieni poika. Ja päätin että teen omia sanoja kunhan näen Peikon. 

Kun Peikon näin, tiesin, että ne sanat jotka olin kuullut eivät olleet totta. Totuus näkyi niissä silmissä. Ja se on minun totuuteni. Peikon totuus. Olkoon sossujen ja lääkärien totuus mikä tahansa. Nyt hekin jo uskovat minun totuuteeni ja minun sanoihini. 

Iloiseen, villiin, keskittymiskykyiseen, herkkään, tarkkaan, kiintyneeseen, ja terveeseen pieneen poikaan. Minun Peikkooni. Vahvahäntäiseen Peikkooni <3




torstai 24. toukokuuta 2012

"Normaali"



Jos lasten kasvatus on ollut vaikeaa, niin kannattaa kokeilla sijaisvanhemmuutta. Niin monta on "oikeaa" ohjetta kun on neuvojaa.
Jos lapsi on kokenut kovia, on ymmärrettävää että hän ei käyttäydy aina niinkuin "normaali" lapsi. Mutta jokainen sijoitettukin lapsi on yksilö oma itsensä, he eivät ole yhtä ja samaa harmaata massaa, jotka käyttäytyy huonosti, varastaa "normaaleiden" eväät välitunnilla ja potkii mummoja kaduilla.
He ovat lapsia jotka on kokenut paljon sellaista mitä moni "normaali" aikuinenkaan ei ole joutunut kokemaan koko elämänsä aikana.

 On hyvinkin ymmärrettävää, että jos ei ole koskaan ollut sylissä, ei myöskään osaa pitää sylissä. Jos kukaan ei ole koskaan komentanut, ei ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tai jos on tullut turpiin oikein kunnolla, on väkivalta opittu käytösmalli. Jos on oman isän tai äidin, sedän tai papan kynsissä ollut raiskattuna, kuinka voi luottaa? Ja kuinka seksuaalisuudesta voi koskaan tulla "normaalia"
Entä jos onkin ensimmäisen vuotensa elänyt kuin koira, kontaten alasti huumeneulojen ja tyhjien pullojen keskellä. Kuinka oppii perus luottamuksen joka opitaan ensimmäisen kuukausien aikana. Tai sen kuinka edes otetaan kontakti toiseen ihmiseen, se myöskin opitaan jo ihan pienenä.
 Entä jos herää yöllä siihen kun isä on tappanut äidin ja poliisit ja sossuntädit tulee hakemaan? Entä jos juuri puhumaan oppinut huuta yksin kerrostalon rappukäytävään postilaatikosta "apua" Tai jos vanhemmat on aina kännissä, joutuu itkemään itsensä uneen, nälkäisenä. Ja joskus jos oikein itkee voidaan painaa tyyny naamalle, ravistella.

Ei tajuta, että ihan meillä Suomessakin tapahtuu ihan kauheita asioita suljettujen ovien takana. Kauhistellaan suden jälkiä kaupungin laitamilla. SE voi tappaa lapset, kuitenkin lapsen kuolemaan on useimmin syypää Oma isä tai äiti.

Kaikesta tästä huolimatta, nämä lapset (lähes kaikki) oppivat luottamaan, rakastamaan vastaanottamaan rakkautta. Kun he pääsevät turvalliseen ympäristöön rakastavien ihmisten keskelle. Pienet hajotetut enkelit, jotka ovat täällä avaamassa "normaalien" ihmisten silmiä. Auttakaa, anoo nuo pienet silmät, vaikka suu sanoo, että kaikki on hyvin.
 "Kohtaa pelkosi!" on usein annettu ohje. Miksi se ei pätisi myös näihin lapsiin? Sijaisvanhempien tehtävä on vahvistaa lapsi niin vahvaksi, että hän pystyy pelkonsa kohtaamaan ja voittamaan! Sijaisvanhemman tehtävä on olla paikalla silloin kun "paha" lapsesta ulos tulee. Se tulee äänenä, lyönteinä, potkuina, raivona. Nuo tunteet on viellä saatava suuntautumaan johonkin muuhun kun toiseen ihmiseen tai eläimeen.
On opetettava halaamaan, suukottamaan, silittämään joskus jo isokin lapsi. On opetettava koskettamaan rakastavasti. On annettava korjaavia kokemuksia. On opetettava ettei yksi kaljapullo tarkota sitä että yöllä isä hakkaa äidin. Tai että jos vanhemmat tappelee, sekin on normaalia, eikä ketään lyödä. Tappelun jälkeen sovitaan ja annetaan suukot ja halaukset.
 Ja jokainen voi vaan miettiä, mitä tuntuu tämmöisen lapsen rakkaus, se suukko ja halaus. Kun oikeasti ilman ohjausta "laita kädet kaulalle" ne kädet tulee kaulalle, silmiin napittaa pienet silmät ja suukkokin tulee.

Niin paljon näillä lapsilla on ja niin paljon heiltä puuttuu. Väkivalta ja päihteet on heille "normaalia"

Joskus tekee hyvää katsoa elämää toisen silmin.......




keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Juhlat!!!

Peikko kuunteli kiltisti, välillä laulellen ja taputellen 40minuuttia Keijun tarhan kevätjuhlaesitystä!!

Siinä kaikille aadeehoodeetä! HA!! Minun Peikko <3

tiistai 8. toukokuuta 2012

Unohda uutiset, Bloggaa rakkautta!!

Murhia, raiskauksia, rattijuoppoja, ruumiita kauppakeskuksissa, koulujen parkkipaikoilla, terroristejä, eläinrääkkäystä, pedofiliaa, insestiä, sotia, korruptiota, kuolemaa, surua, kauhua ja loppukevennys, sekä sää ja naapurimaiden kuninkaalliset.

Siinä on meidän Uutiset. Näiden asioiden äärelle ihmiset kasaantuu jokapäivä, monta kertaa. Näitä asioita luetaan lehdistä, mehukkaimmat kammotukset on koottu Lööppeihin. Huutamaan hirveyksiään silmillemme. Leskiltä kysellään "Miltä nyt tuntuu" Lapsensa menettäneiden vanhempien kyynelten kostuttamat silmät anoo kuvissa helpotusta. Näistä jauhetaan vakavalla äänellä huoltoaseman kahvipöydässä ja kampaamoissa, kunhan on kerrottu oma terveys tilanne ja puolison.

Ihmiset janoaa ihmeitä ja niitä tapahtuu kokoajan! Selviytymistarinoita, syntymiä, auttamista, ystäviä, rakastumisia, vuosien takaisten ystävien jälleennäkemisiä, voittajia, asioita jotka voimaannuttaa kuulijaansa.

On ihmisestä kiinni kummalle haluaa antaa vallan, kumpaa haluaa lisätä. Negatiivisyyden syövereihin on helppo upota, mutta kun kerran sieltä pois pääsee, ei enää halua takaisin. Onko myös helpompi katsella uutisista kuinka joillain menee viellä huonommin kuin itsellä?
Ihmisten pitäisi unohtaa kaikki miten ajattelee ja aloittaa alusta. Rakentaa elämä positiivisuuden varaan. Pelätäänkö epäonnistumista niin paljon että ei edes uskalleta yrittää..hehkuttaa..tuulettaa.. olla iloinen, onnellinen, nauraa ääneen, siis oikeasti NAURAA!

On helppoa syyttää toisia jos itse ei onnistu.  On helpompaa vaatia toiselta kuin itseltään. Mutta ketään muuta ei voi muuttaa, keneltäkään muulta kuin itseltään ei voi vaatia mitään. Koskaan ei ole liian myöhäistä alottaa omaa muutostaan. Vaatii vaan hieman rohkeutta sanoa että "Hupsista saatana, tein väärin!"

Pistämpäs tähän linkin miehestä joka voisin olla minä... jos olisin kuunnellut lääkäreitä ja jos olisin mies. Murtunut selkäranka ja polvet siinä kunnossa että "Ei näillä voi juosta, tukia pidettävä kokoajan"
En ole antanut valtaa "vioille" vaan olen jopa aloittanut juoksemisen, jep, juoksen edelleen!
 Mitä erilaista näille polville voi  lenkillä tapahtua kun kotona touhutessa?
Vai jäänkö sohvalle makaamaan ihan vain siksi, että polvilumpio ei pysy paikoillaan?
Vai olisinko sittenkin oma henkilökohtainen ihmeeni, selviytymistarina?

Ei kauhean vaikea valinta, pitää vain opetella seisomaan päällään ;)

http://www.youtube.com/watch?v=qX9FSZJu448&feature=player_embedded



lauantai 5. toukokuuta 2012

Monena iltana olen tänne jotain kirjottanu ja sitten tekstin pois pyyhkinyt.. Isot asiat Sijaisvanhemmuudesta on mieltä askarruttanut. Olen yrittänyt ajatuksia lenkkipolun varteen tiputtaa ja maahan kaivaa, ei onnistu. Saisinkohan niistä nyt edes osan "paperille"

Vaikein asia Sijaisvanhemmuudessa on lapsen Juuret.. ehdottomasti.. Lapsi on lapsi, lapsen kanssa pärjää tapahtui mitä vaan. Lapselle haluaa vain parasta.

Mikä sitten olisi lapselle kaikkein parasta? Parasta olisi elää onnellisena omien vanhempien kanssa.
 Se on lapselle parasta. Siis minun tehtäväni on kaikin keinoin tukea Peikon ja hänen vanhempiensa välejä. Saada Peikko tajuamaan että vanhemmat rakastavat häntä vaikka eivät ole läsnä, vaikka he eivät tulisi tapaamisiin, vaikka heitä ei näkisi ikinä. Vaikka kaikki onkin sujunut hyvin, on varauduttava kaikkeen. Minun on oltava valmis kertomaan asiat Peikolle niin että hän ne ymmärtää. Niin että hän pystyy näkemään rakkauden ongelmien takaa.

Ennen kun Peikko oli meille muuttanut, Keiju kyseli, miksi Peikko ei asu omassa kodissa? Vastasin, että siksi koska  vanhemmilla on ollut niin kiire ja aikuistenasioita ja ongelmia paljon, että he ovat joskus unohtaneet antaa Peikolle hyvänyön suukon ja halauksen. Keiju järkyttyi jo tästä, koska illan suukot ja halaukset on maailman tärkeimmät. Joten olkoot sanani sujuvat kun lisää kysymyksiä tulee...

Peikon suvusta en ole tavannut vielä muita kuin vanhemmat. Nyt pitäisi kovasti poikaa ikävöivä mummo saada mukaan kuvioihin. Ja ei hitto, mua jännittää melkein yhtäpaljon kun aikonaan anopin eka tapaaminen.

Minun tehtäväni on rakastaa Peikkoa.
Minun tahtäväni on hoitaa Peikkoa.

Hän ei ole minun, hän on itsensä, hän on isiensä poika. Maailmankaikkeuden matkaaja. Minulla on kunnia hänen kasvuaan seurata. Ja jos joskus koittaa se päivä, että hän lähtee, on minun tehtäväni avata hänelle ovi.

Tänään silmiini osui Kaarlo Sarkian runo, joka kosketti.. ja vähän itketti ja on vaan niin totta


 Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.

Älä haudoille elämää lymyyn kulje;
Ei kuolema sinulta oviaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen raunioilla,
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.

Ole vapaa kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kevät!!

Minun Jumalani löytyy mullasta esiin työntyvästä hennosta taimesta, pulleasta kukkasipulista, hiirenkorvista, pienestä liljasta joka puskee itsensä jäänkin läpi, hyvin talvehtineen ruusun silmuista, hennoista nurmikon haituvista, kevään ensimmäisistä perhosista, västäräkeistä. En tarvitse kirkkoa, minulla on kukkapenkkini ja pihani.

Keiju ja Peiko ulkona! Ilman paksuja hanskoja ja pukuja. Ulkona ei tapella, mennään peräkanaa ja etsitään etanoita ja lehtokotiloita. Tehdään hiekkakakkuja, heitellään koirille palloja. Etsitää männyn alta maahisia ja rakennetaan majaa. Kun Peikko 4 kuukautta sitten meille tuli, oli pieni epäilys ylivilkkaudesta.  Nyt kuitenkin avan normaali pikkupoika leikkii ja touhuaa. Kuraa ja hiekkaa, matoja ja muurahaisia. Ihanaa!!!!
Liian moni lapsi on vieraantunut luonnosta. Töllötetään telkkaria ja pelataan pelejä. Luontoäitiä parempaa terapeuttia ei ole. Vahvempi ja tehokkaampi kuin yksikään lääke. Aamusta iltaan ulkona, sisällä käydään vain päiväunilla ja syömassä, ellei syödä pihalla.

 Maapallo pyörii, vuodet kuluu, me olemme samanlaisia ihmeitä kun kevään pienet versot. Toiset sitkeitä kuin paju, toiset vakaita suuri tammia, jotku on taas herkkiä kuin hienoimmat kärhöt. Tarvitsemme vettä, ravinteita ja oikean kasvupaikan.

Jos myyrä syö juuret, ei lehdet kasva. Minä en halua olla se myyrä joka Peikon juuret nakertaisi. Olen päättänyt olla provosoitumatta mistään mitä Peikon Juuret minulle päättää sanoa. Itse teen asiat niin puhtaalla sydämellä kun vaan suinkin voin.
Tähänastiset "synnit" annettakoon minulle anteeksi. Laitetaan ne kokemattomuuden piikkiin.
 Leikkasin Peikon hiukset, että mitään vanhaa ei hän mukanaan kantaisi. Tapaamisessa annan Peikon vähän "hillua", että Juuret luulisi hänen olevan edelleen lähes diagnoosia vailla oleva adhd.
Yrityksistäni huolimatta he ovat huomanneet Peikon kovasti rauhottuneen ja ovat siitä todella iloisia! Ja leikatut hiuksetkin oli mieleen.

Elämä on ihanaa!!

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Riivaajan paluu

NOUUUUUU!!!! :D :D Nyt se on taas alkanut...



Aviomies yrittää sanoa "Meillä on jo kaksi koiraa!" "MEILLE EI TULE KOLMATTA KOIRAA!!!" "Eihän tommonen mahdu meidän autoon!!"
Onko tässä maailmankaikkeudelle sopiva kolo iskeä, se ei ymmärrä sanaa Ei.  Niinkun en näköjään minäkään...

Järkikultani yrittää hokea noita samoja asioita, mutta, mutta, mutta....

Onneksi olen oppinut mieheni ja lasteni opettamana kärsivällisyyttä. En tarvitse kolmatta koiraa ihan heti, minä maltan odottaa. Mutta kuinka kauan? Voi helvetti mun kanssa :D :D :D


Riivaaja kuiskii, kikattaa, se ei välitä aviomiehen uhkailuista, järjen äänestä, sen äänen kuulee tuulessa, hiekan rapistessa rattaiden renkaiden alla, se on piirtänyt kuvioita juuri pestyyn valkoiseen mattoon, kuraisilla tassuilla...

Irlanninsusikoiran tassuilla.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Elämän jälkiä

Miksi pitää pumpata botoxia otsa täyteen, täyttää silmärypyt ja suun juonteet. Eikä ihaillen seurata omaa vanhenemistaan ja arvostaa jokaista jälkeä jonka elämä ihoon jättää. Nämä jäljet kertoo kantajansa elämän tarinan. 

Ilo piirtää seittiä silmien ympärille, murhe painaa otsaan juonteita. On leikkausarpia, kuin muistomerkkejä hengissäselviämisestä.
 Arpia lapsuuden leikeistä, nuoruuden hölmöilyistä. Arpia omasta ja toisten pahasta olosta. Jälkiä onnettomuuksista. Jo syntymässä saatuja erilaisuuksia.

Jälkiä siitä että on elossa ja on elänyt. Miksi menneisyys pitää piilottaa? Miksi sitä hävetään? Miksi ei olla kiitollisia jokaisesta asiasta mikä itselle on tapahtunut? Mitä vaikeampi asia, sitä suurempi oppi sillä on opetettavana. 

Viha ja katkeruus piirtää ihmiseen rumimmat jäljet. Ne jäljet ylettyy silmiin asti. Ne jäljet on itse aiheutettu. Jokainen on vastuussa omista ajatuksistaan.Omasta elämästään.
Emme voi muuttaa toista, estää toista satuttamasta itseämme, mutta voimme vaikuttaa siihen kuinka asiaan suhtaudumme, kuinka kauan annamme satuttajallemme vallan tuhota elämämme. Tapahtunutta ei voi muuttaa. Sitä ei saa tekemättömäksi, mutta ei ole mitään syytä kantaa tapahtunutta mukanaan vuosikausia.


Miksi sitten jotkut pääsee pahojen asioiden yli ja toiset ei? 
 Ja miten joku asia on toiselle vaan elämää ja toiselle niin iso että sen yli ei enää pääse?  


Esimerkiksi joka viides pariskunta kärsii lapsettomuudesta, eli ei se nyt niin kamalan suuri yllätys ole jos se omalle kohdalle osuu. Miksi asia silti tulee joillekkin yllätyksenä ja tuhoaa koko loppuelämän?
Miksi sitä ei voi hyväksyä? Onko silloin vaan aina tottunut saamaan kaiken?

Syntymä on ihme ja elämä on lahja,  myös se oma.

Ei pidä ottaa kaikkea niin hirrveen vakavasti ja henkilökohtaisesti. ;)


tiistai 17. huhtikuuta 2012

Synkän kevätsään ajatuksia...

Jos samana päivänä kuolee ja syntyy ihminen. Miksi ei saa riemuita? Saa surumielisesti hymyillä, kyynelten väristessä silmänurkissa. Taitekohta... toisen elämä on mennyt ja toisen vasta alkanut. Ja kuitenkin vain läsnäolevaan hetkeen voi vaikuttaa.

 Mitä pahaa kuolemassa on?
Itketäänkö kuolemaa joskus vain siksi, että itsekkäästi ajatellaan "Minä en näe enää häntä"
Mummukat ja Pappaset makaa sairaalasängyissä letkuissa ja vaipoissa. Täysin kykenemättömiä elämään. Kun he luojansa luo pääsevät, eikö se ole iloinen ja riemukas asia?
Kuolema on piilotettu lapsilta, suljettu sairaaloihin, lapsia ei viedä hautajaisiin koska "ne ei kestä kuolemaa"
Lasten ja nuorten kuolema onkin jo vaikeampi ymmärtää, ei voida käsittää sitä että joutuu jo pois vaikka kaikki oli vasta edessä. Suru ja tuska on niin voimakas, että se painaa surijan maahan, vie hapen ympäriltä.

Jokainen suree omalla tavallaan, mutta iloa ei pitäisi surun antaa peitota kokonaan.
Kuolema vie kuitenkin ihmisen sinne samaan paikkaan mistä hän on tullut.

Luonnonmullistukset, kouluampujat, sarjamurhaajat, perhesurmaajat...
Uskon, että kaikella on kuitenkin tarkoituksensa.
Mutta, mikä tarkoitus voi olla tunteettomilla ihmishirviöillä, jotka katsovat oikeudekseen tappaa toisia.
Ovatko he herättelemässä meitä, harmaata massaa, tajuamaan rakkaittemme arvon.
Avaamassa suumme kysymykseen "Kuinka voit?"
Avaamassa silmämme näkemään pahan olon.
Avaamassa korvamme kuulemaan avunpyynnöt, rivienkin välistä.
Avaamassa sydämemme ja ovemme vieraille.

 Antamassa sossuille, opettajille, virkmiehille rohkeutta ja voimaa puuttua asioihin, vaikka 1 paperi puuttuisikin.


Lapset kyllä ymmärtää kuoleman, on vanhempien asia esittää kuolema yhtä luonnollisena kuin syntymä.Ja on myös vanhempien tehtävä, suojella lasta ja sammuttaa tv uutisten ajaksi.

Meillä on kuolema jo vieraillut ja tutuksi tullut. Keijun lemmikki hiirulaiset on haudattu navetan taa parin kuolleen harakan viereen.

Keiju on tajunnut sen että ihmisetkin kuolee, hän on itkenyt paitani märäksi kun tajusi että jos kuolen, ei hän voi enää sylissäni istua, eikä kanssani rupatella.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

4 kuukautta takana

Peikko jäi tänään itkemään mun perään EKAN KERRAN!!! Jihuu!!!!!! Suuri päivä!!
Ja kun tulin kaupasta, Peikko istui isin kanssa sohvalla ja luki kirjaa, ei tullut itkien luokse!! JIHUU!!! SUURI päivä!! Isikin alkaa kelpaamaan :)

Pikku hiljaa pala kerrallaan arki alkaa normalisoitumaan ja taas kerran kysyn.. mikä on normaalia? Meillä se taitaa olla sitä että ei ihan kokoajan joku tappele. Peikko on "sisäänajettu" tai sitten Peikko on ajanut meidät sisään.

Keiju parka, tulisielu, käy vielä taistelua tuulimyllyä vastaan, eli minua.. "Sä et pärjää mulle! Mä teen mitä haluan, pakkaan kaikki kimpsuni ja lähen pyörällä mummolaan!" Enemmän Äitiä Keijulle ja Isiä Peikolle. Kauhuntasapainon puntari pitää saada tasapainoon.
Ei tunnu riittävän vakuuttelut siitä että Äiti edelleen rakastaa yhtä paljon. On tartuttava härkää sarvista ja hukutettava Keiju hoidolla, majan rakennuksella, uintireissuilla, kaupassa käynneillä kahdestaan. Tyttöjen jutuilla. Kynsien lakkaamisilla ja kampauksilla. Huomailuilla. Tiukkaa kuria unohtamatta.

Ja vaikka kuinka Keiju tempoilee minulle, alkaa Peikon kanssa leikit sujumaan. Jopa mahtavia liittoutumien alkuja on ollut. Minä vihaisena komentamaan kun Keiju ja Peikko kinasteli, Keiju kuiskasi Peikolle "kilju, kovaa, NYT!" ja Peikkohan kiljui. Karkuun vielä kirmasivat. Kikattaen. Ketaleet!!!
Hiisi vieköön, että nauratti. Mutta tiukkana pysyin. Lapset vs. aikuiset on kohta totta.

Sisarukset, maailman kulkijat, toisensa löytäneet.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Tää kirjotus loppu ennen ku alkokaan...

 pyyhin alun pois

ja lähetän enkelit isänsä tappamien pienokaisten matkaan.


<3

tiistai 10. huhtikuuta 2012

PAHA päivä!!

 Aamulla herää karmivaan kirkumiseen, Peikolla on ollut taas huono yö. Itsellä sellainen olo kun joku olisi käynyt sementöimässä sänkyyn kiinni. Keijulla on liian pienet pikkarit ja sukka huonosti.. Aamupalalla kaatuu maidot ja kiisselit. Leivät lentää. Keiju ja Peikko sotajalalla.. .. .. Alkaa kellon tuijotus.... Peikko menee viimeistään 12sta päiväunille. Kello matelee.. tappelua, koirien kiusaamista... kirkumista (Peikko on kova kirkumaan) Ulos, kuravehkeet päälle ja juuri kun on päässyt itsekkin ulos, Peikko on repinyt kurahanskat pois ja kirkuu, koska on kaatunut kylmään maahan paljaine käsineen.
Keiju kippaa koiran päälle ämpärillisen mutaliejua, suojelukseksi hyttysiltä "Äiti, virtahevoillakin on mutaa päällä ettei hyttyset syö!!"
Pari kolme kertaa kun on laittanut hanskat Peikolle takasin ja kello alkaa olemaan 9. Pipoa tiukemmalle ja läheiskauppaan. Siellä ei tapella, siellä kikatetaan ja hillutaan muuten vaan.. Suht rauhallista, huoh!!!!

Paluumatkalla Peikko meinaa nukahtaa autoon ja kun pästään pihaan takas, suuttu, kun on nälkä ja väsy ja kaskas Peikko Kirkuu. Välipala hedelmällä saa hetkeksi rauhan taloon. Perunat kiehumaan ja soossin tekoon.  Peikko kuulee kattilan kilahduksen ja tulee jalan viereen kirkumaan. Saattelen Peikon olohuoneeseen "Äitin korvat halkeaa, huuda täällä." Peikko kiertää alakerran ja tulee takaisin, malttaa olla kirkumatta 20 sekunttia ja taas saattelu olohuoneeseen.. Tätä jatkuu niin kauan että ruoka on valmis. Keiju mököttää olohuoneessa ja huutaa aina jos Peikko tulee liian lähelle. Ruokapöytään ja ruokahan on tietenkin liian kuumaa, Peikko kirkuu. Puhaltelua, maidolla pikaviilennys ja sitten Peikko syö, nauraa, kihertää, kujertaa ja syö :D
Keiju ei, pahaa, en jaksa, "Äiti justhan mä eilen hoidossa söin!!" "Rakas lapsi, ruokaa ei syödä sen takia, että se olisi hyvää, ruokaa syödään, että pysytään elossa!"

Päiväunet!! Pikkuinen Peikko kujertaa kun hänelle puhelen "Kuka menee omaan sänkyyn? Laittaa tutin suuhun ja menee nukkumaan?" Tekokuorsausta ja suukkosia. Itse sohvalle Keijun kainaloon. Keiju tapittaa silmiin "Älä nuku Äiti, pelataan muistipeliä, piirretään, ÄLÄ NUKU!!!!!" "Keiju rakas, on ollut vähän huono aamu, äidiltä poksahtaa kohta pää, anna mä nukun." Suru silmissään Keiju minut peittelee.. olisi halunnut Äidin huomion, mutta Äiti ei jaksa.. Voi Pieni Rakas Keijuni!! Olenko tehnyt väärin häntä kohtaan?

Kun herään (toim.huom. nukuin noin 15min, en kahta tuntia niinkuin äitini tämän luettuuaan luuli), Keiju piirtää, piirtää tatuointeja jalkoihini mustekynällä, on valas jota jahtaa verkko, on trampoliinilla hyppivä ukko, on kummituksia, teltta, puita, kiviä, viivoja, kirjaimia, taisin nukkua suht sikeästi. Keijun silmät loistaa, ja piirretään Keijulle tatuointeja ja sovitaan, "Äiti, ei kerrota isille!!" Ei niin :D :D :D Kuitenkin kerrotaan :D

Isi tulee töistä, Peikko on nukkunut 2 tuntia. Lähdetään Keijun kanssa kävelylle metsään, Keiju sanoo "Äiti jos näät tähdenlennon, kato että se on tyttö! Mä en enää tykkää Peikosta, se on välillä niin hurja!"

Kuinka mä sitten jaksan? Huusinko? HUUSIN!!
Puhuinko järkevästi ja rakentavasti, niinkuin valmennuksissa oli opastettu? En todellakaan.
Ajattelinko KAMALIA ajatuksia? Ajattelin, niin hirveitä, että ei voi tähän kirjottaa.

Pyysinkö Anteeksi? Pyysin.

Selvisin hengissä ja olen onnellinen!

Keiju ja Peikko leikki iltapäivällä tunnin hiekkalaatikolla. Pikkusisko on tilattu.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Ilman satua. Adoption ja sijoituksen eroja.

Oltiin siis lopetettu hoidot ennen kun ne oikeastaan ehti edes vauhtiin. Juhannuksena päätettiin että adoptio taitaa olla sittenkin se meidän juttu. Pidettiin lomat ja soitin Pelaan elokuun alussa. infotilaisuus oli parin viikon päästä ja sitten syyskuussa alkoi Valmennus. 
Valmennuksessa käytiin vähän reilu vuosi, Lokakuussa valmistuttiin. Seuraavana syksynä käytiin Pelan tädin kanssa rupattelemassa, ja siitä 4 kk niin Keiju muutti kotiin. Mitään jälkiseurantaa ei ole. Ihan omillamme oltiin. Keijun kanssa ei ole ollut mitään ongelmia, hän oli 2kk suomineito. Ei kiintymyssuhdeongelmia, Keijulle ei ollut tapahtunut mitään pahaa alkunsa aikana. Adoptioonkin annettu kaikessa rakkaudessa, ei päihteitä raskausaikana ei mitään. Toisella isällä ja äidillä on meidän lupa ottaa yhteyttä heti jos siltä tuntuu, ei ole mitään kuulunut...


PRIDE valmennus alkoi vuosi sitten helmikuussa. Tiivistahtinen 5kk valmennuksessa, sitten odottelemaan. Marraskuun alussa tuli Peikosta puhelu ja Jouluksi Hän muutti kotiin. Palavereissa on laukattu monen monta kertaa. Peikolla on oma sossu, meillä on oma sossu ja biovanhemmilla on oma sossu. Ennen Peikon kotiutumista oli palavereja jo MONTA. Elämäni jännittävin paikka on ollut se kun nähtiin biot ekaa kertaa. Meinasin pyörtyä, mutta en tainnut olla ainoa jota jännitti yhtä paljon!! 
Pitää olla aivan varma, että sijaisvanhemmaksi haluaa ja että juuri tämä lapsi tuntuu siltä "oikealta". 

Meitä uusia sijaisvanhempia pidetään tarkasti silmällä. Kotona käy oma sossuntäti 6viikon välein. Rupattelemassa, kuuntelemassa, (ensin ahdistavaa, mutta käynnin jälkeen aina perhosmaisen kevyt olo) Koulutuksia, keskusteluryhmiä.
Peikon asioita palaveroidaan ensimmäisen vuoden aikana 4 kertaa. Eli saman pöydän ääressä istutaan me, sossut ja biot. Meidän onneksemme on semmoset biot joiden kanssa puhutaan suoraan ja rehellisesti. Hekin ovat hyväksyneet tilanteen, että Peikolla on 2 isää ja 2 äitiä. He jo meitä sanovatkin isäksi ja äidiksi. 
Vaikka joskus jotain riitaa tulisikin, niin pohja on hyvä. 


En tiedä, onko ulkomaanadoptiossa jälkiseurantaa.. Kauhukseni olen kuullut adoptiolasten sijoitusten lisääntyneen. Kuinka paljon pieni ihminen kestää ennen kun hajoaa kokonaan? 

torstai 5. huhtikuuta 2012

Elämän perus juttuja

Peikko on suloinen, hymyilee kaikille, kieppuu ihmisen luota toisen luo, kikattaa ja vie leluja. Ihmiset ihastuu "Eihän se ujostele, niin on suloinen, tule tänne!" Kosketellaan, houkutellaan.. Ja Peikko menee. Minun  karu tehtävä onkin opettaa Peikko ujostelemaan. Kieltää ihmisiä koskemasta Peikkoon, suojeltava kuin vastasyntynyttä.
Kuinka sanot innokkaalle mummolle että "Älä koske siihen lapseen, anna sen olla, älä kiinnitä mitään huomiota. Jos Peikko sinulle hymyilee, niin hymyile takaisin, se ei ole lupa koskea, napata syliin."


Niin monet kädet on näitä Peikkoja hoitanut, liian monet. Ja välillä taas hoitoa ei ole ollut ollenkaan. Niinpä hoito otetaan sieltä mistä saadaan, kaikki kelpaa. Ihmisen perustarve on tulla hoidetuksi, tarve odottaa tyydytystä. Ongelmia tuleekin siinä vaiheessa kun lapsi lähtee kenen vaan matkaan, maailmassa on niin paljon pahoja ihmisiä, kuinka suojella PeikkoLasta?
Kun Peikko saapuu sijaiskotiin, on sijaisvanhemmilla uskomaton urakka edessä, saada Peikko tajuamaan että "Minä olen se joka hoitaa. En ole lähdössä mihinkään, Et tarvitse enää muita hoitajia."

Kuinka kauan Peikoilla menee että he alkavat sijaisvanhempiinsa luottaa, sitä ei kukaan tiedä. Niin paljon tekijöitä, mitä kaikkea Peikko onkaan kokenut, kuinka pahasti Peikkon hoito on lyöty laimin, minkälaiset sijaisvanhemmat ovat.. ja ihmisten välinen kemia, kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa. Tässä hommassa sillä on todella suuri merkitys. Tähtiin kirjoitettuja juttuja on paljon, mutta on myös niitä painajaismaisia sijoituksia. Liian usein syytetään lasta, vaikka olisi tarkan peiliin katsomisen paikka.

Välillä vaaditaan ripaus taikaa, että saadaan rikotut Lapset taas ehjiksi.

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Tylsää arkea

Sijaisvalmennuksen kotikäynnillä myös Keijun mielipidettä kyseltiin. Kyseltiin mikä on parasta tässä perheessä. Keijun vastaus oli "Huomailu on parasta, se että kun kysyy, niin käännetään päätä."   Muutama päivä siten keskusteltiin aiheesta, kammotappelupäivän päätteeksi. keiju silloin tokaisi "Äiti mä en aina jaksa noita sun juttuja, leikkisit vaan lastes kanssa!" Siitä sitten pakkaamaan "kotipsykologin" viitta komeroon ja legolaatikolle.

Mutta se Huomailu. Miksi se on joillekkin niin vaikeata? 17000 lasta suomessa ei voi asua kotonaan. Surullista. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?
Onko siellä vanhempina niitä vapaankasvatuksen tuotoksia, ihmisiä joiden ei koskaan ole tarvinnut mistään pitää huolta? On aina voinut keskittyä vain itseensä? Ei huomaile muita kuin itsensä.
Vanhempia joiden ei ole koskaan tarvinnut lapsuudessaan kohdata vastoinkäymisiä. Aikuisiällä kohdatut vastoinkäymiset saakin tarttumaan pulloon, kukaan ei enää silotakkaan polkua edessä.
On vanhempia joita ei ole huomailtu, kuinka heiltä voi vaatia huomailua, he eivät tiedä, ymmärrä.
Monta sukupolvea päihteitä, väkivaltaa.
 Tai ollaan vaan niin mahdottoman laiskoja, sohvalla on kiva köllötellä ja herätä silloin kun itse haluaa.

Ihminen pakenee todellisuutta ja itseään niin monella eri tapaa. Viina ja huumeet.. tv, tietokone, lehdet..joillekkin harrastukset on oivallinen pakotie arjesta, ruoka.. Kyllähän sitä ihminen joskus tarvitsee taukoja arjessaan, aikaa huomailla vain itseään, mutta.......

 Mietitään tulevaisuutta, murehditaan mennyttä. Vaikka ainoa mikä ratkaisee on tämä hetki. Ja se on lapselle tärkein. Ei muistanut Keiju tykkimäkiä eikä Muumimaita. Isin ja äidin kanssa metsäretkellä oli kivointa mitä me yhdessä tehdään. Eli kävellään lähimetsään ja juodaan pillimehut kannon nokassa tai kivellä istuessa. Ja se kun käytetään auto pesussa!! Mikään ei oo niin hauskaa!!!

Tappavan tylsä arki on Keijuille ja Peikoille elintärkeää. Elämässä kun on saattanut jännitystä olla jo enemmän kun monella aikuisella.

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Terve ruumis, terveellä sielulla!

Sijaisvalmennuksessa varoteltiin että lapsi sairastaa paljon ensimmäisen puolenvuoden-vuoden aikana. Tilanne on niin stressaava. Lapsen keho ei kestä stressiä vaan sairastuu.

Kun Peikon näin ensimmäisen kerran, oli hänen ihonsa kuin hiekkapaperia. Kolikkoläikkiä, ontelosyyliä, korvan taustat halki, todella kuiva iho. Syksyllä oli myös astmapiippu ollut kovassa käytössä. Kun Peikko pakkasi tavaransa, mukaan tuli aimo kassillinen lääkkeitä ja paksuja rasvoja.
Ensimmäisenä voitiin heittää astmapiippu pois. 3 viikkoa siitä kun Peikko meille muutti. Hengitys kulkee, kammoflunssakaan ei saanut keuhkoja vinkumaan!

Iho vaikuttikin kinkkisemmältä, syntymästä asti todella kuiva kaveri. Luontaistuotekauppaan ja homeopaatille. 2kiloa rasvaa ja kortisonit on kuivumassa kaapin pohjalla. 2 kuukautta on selvitty 50ml rasvatuubilla. 1 kolikkoläikkä jäljellä. Iho pehmoinen kuin vastasyntyneellä. Ontelosyylät kuivuivat ennenkun ehtivät poksahtaa. Ei halkeamia enää missään. Peikon koko elämänvoima on silminnähden vahvistunut, ei tietoakaan enää kangaistuksen lailla silmissäni häilyvästä pojasta. On vahvasti läsnäoleva TervePoika!

Kuinka paljon omalla mielellä on tekemistä terveyden kanssa?

Minun kammotus migreenikohtaukset jäi "entiseen" elämään.
Kun lopetin jääräpäisesti omien ajamisen ja rupesin joustavammaksi, niskakivut on vähentynyt.
Entinen työpaikka, jossa aina sanaharkkaa "herrojen" kanssa, oli selkäni niin kipeä, hyvä jos pystyi hengittämään.

Ja välillä keho vaan pysäyttää käyttäjänsä. Iskee kuumeen joka lamauttaa. Miksi ei anneta keholle lupaa joskus sairastaa, levätä. Ei aina tarvii olla niin tehokas!

Päätin tehdä itsestän koekaniinin. Ostin juoksulenkkarit! Minä, jonka polvet on siinä kunnossa että fyssari sanoi että ei niillä voi juosta, ei missään nimessä! Kirurgin mielestä leikkaus välttämätön. Ja PAH! Sanon minä, Niitä ei leikata ja Minähän juoksen! Lopetin vinkumisen ja päätin että ne on kunnossa.

RUN FORREST RUN!!!!