lauantai 31. maaliskuuta 2012

Terve ruumis, terveellä sielulla!

Sijaisvalmennuksessa varoteltiin että lapsi sairastaa paljon ensimmäisen puolenvuoden-vuoden aikana. Tilanne on niin stressaava. Lapsen keho ei kestä stressiä vaan sairastuu.

Kun Peikon näin ensimmäisen kerran, oli hänen ihonsa kuin hiekkapaperia. Kolikkoläikkiä, ontelosyyliä, korvan taustat halki, todella kuiva iho. Syksyllä oli myös astmapiippu ollut kovassa käytössä. Kun Peikko pakkasi tavaransa, mukaan tuli aimo kassillinen lääkkeitä ja paksuja rasvoja.
Ensimmäisenä voitiin heittää astmapiippu pois. 3 viikkoa siitä kun Peikko meille muutti. Hengitys kulkee, kammoflunssakaan ei saanut keuhkoja vinkumaan!

Iho vaikuttikin kinkkisemmältä, syntymästä asti todella kuiva kaveri. Luontaistuotekauppaan ja homeopaatille. 2kiloa rasvaa ja kortisonit on kuivumassa kaapin pohjalla. 2 kuukautta on selvitty 50ml rasvatuubilla. 1 kolikkoläikkä jäljellä. Iho pehmoinen kuin vastasyntyneellä. Ontelosyylät kuivuivat ennenkun ehtivät poksahtaa. Ei halkeamia enää missään. Peikon koko elämänvoima on silminnähden vahvistunut, ei tietoakaan enää kangaistuksen lailla silmissäni häilyvästä pojasta. On vahvasti läsnäoleva TervePoika!

Kuinka paljon omalla mielellä on tekemistä terveyden kanssa?

Minun kammotus migreenikohtaukset jäi "entiseen" elämään.
Kun lopetin jääräpäisesti omien ajamisen ja rupesin joustavammaksi, niskakivut on vähentynyt.
Entinen työpaikka, jossa aina sanaharkkaa "herrojen" kanssa, oli selkäni niin kipeä, hyvä jos pystyi hengittämään.

Ja välillä keho vaan pysäyttää käyttäjänsä. Iskee kuumeen joka lamauttaa. Miksi ei anneta keholle lupaa joskus sairastaa, levätä. Ei aina tarvii olla niin tehokas!

Päätin tehdä itsestän koekaniinin. Ostin juoksulenkkarit! Minä, jonka polvet on siinä kunnossa että fyssari sanoi että ei niillä voi juosta, ei missään nimessä! Kirurgin mielestä leikkaus välttämätön. Ja PAH! Sanon minä, Niitä ei leikata ja Minähän juoksen! Lopetin vinkumisen ja päätin että ne on kunnossa.

RUN FORREST RUN!!!!

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Sain Pikku Pimpuloiden Harrietilta ja Erään adoptoidun tarinan Iidalta tämän tunnustuksen:




Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.
Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!



Kiitos kovasti näistä tunnustuksista!! Blogia on ollut yllättävän kiva kirjoittaa.. Sanat vaan pulppuaa jostain. "Riivaajako" niitä minusta ulos tonkii vai olenko vihdoin löytänyt sisäisen päiväkirjankirjoittajan :) 


1. koirakorjaaja Kati, nainen paikallaan, ymmärtää kuinka koira toimii ja osaa ihmisiä lemmikkiensä kanssa auttaa. Me olemme saanut Katilta valtavasti apua ja toinen koira :) Sivut siirtyy kohta http://koirakorjaaja.blogspot.com/ tuonne!!

2. aaneton sijoitetun tarinaa. Itkin ja luin.. Kirjoittaja on ollut pitkään kirjottamatta, mutta jokainen joka on tekemisissä sijoitettujen lasten kanssa..kannattaa käydä selailemassa.

3.nuorallatanssit silmät auki odottelen..

4. kauppakauppala vanhan kaupan/nukketeatterin paluu elämään, pienen perheen kotina.

5. ametistikuunousee uusi kirjoitus ja niin asiaa!! :D

6. :) pikkupimpulat ja maira-maria erikoismaininta näille (nyt tuli jo 7. mutta en välitä :D )

torstai 29. maaliskuuta 2012

Elämän Opettajat

Greippimehua, disperiinikuureja, afrikkalaisen hedelmällisyyspatsaan hivelöintiä, koeputkia, piikkejä, hoitoja, vieraiden miesten ajattelua, vahinkoja, homeopaatteja, rentoutumista, unohtamista, ovulaatiotestejä, lantunsiemeniä korvissa, vieraissa käyntejä,  miehen kalsareiden koneeseen laittoa, lainakohtuja, laina siemeniä, laina munia.  Kaikenlaisa tapoja tehdä lapsia. Ja kuitenkin niin moni saa todeta ettei onnistu. 

Lapsia ei tehdä, heidät saadaan. He löytävät kyllä kotinsa. He syntyvät vaikka kantaja ei tietäisi odottavansa. Putket on katkastu, Heidät löytää vaikka leirintäalueelta tukiperheen kanssa lomailemasta. Heidän itkunsa kuulee maapallon toiselta puolelta. Jos oman lapsensa tietää jossain olevan "tähtenä" taivalla tai kiinalaisessa lastenkodissa. Ei rauhaa saa ennen kun lapsi on kotona. Yksikään saatu lapsi ei ole virhe. Jokaisella on tehtävänsä.

Jokainen syntynyt lapsi on tullut maahan oppi mukanaan. He ovat suurimpia opettajiamme. He opettavat Läsnäoloa, Rakkautta, pyyteetöntä rakkautta. Vastuuntuntoa. Kärsivällisyyttä. Kurin ja järjestyksen ylläpitoa, määrätietoisuutta, Koordinointi kykyjä, ajan hallintaa, Leikkimistä, pienistä asioista iloitsemista, tunteiden näyttämistä. Kiitollisuutta. Ihmeisiin uskomista. Naurua. Nöyryyttä. Uskoa itseen. Ja kaikkea mitä ikinä pitääkään oppia. 

Yksi asia minkä Peikko on minulle opettanut on se että asioita ei voi suunitella etukäteen. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu viikon päästä, huomenna, 5min päästä... Menneeseen ja tulevaan ei voi vaikuttaa. Tähän hetkeen voi. Pitää vaan luottaa elämään.

Kuukausi ennen Peikon tuloa, olin vaihtanut uuteen työpaikkaan. Kun soitin sossuun sanoakseni, että laitetaan sijaisvanhemmuusasiat telakalle hetkeksi sanoikin sossu että "Nyt heitit pahan, täällä olisi lapsi ilman kotia." Siitä alkoi minun ja Peikon tarina. Minun koulutukseni. Pomolle kertomaan, pomo (paras ikinä) siihen sanomaan "Milloin hän tulee?!!Kaikki asiat järjestyy! Älä huoli!" 
Ja kaikki on järjestynyt, tänään jouduin kokeilemaan peikon hännän kestävyyttä. Kotihoitaja tulee peikkoa hoitamaan muutamana tuntina viikossa, että minä pääsen töihin. Ihana elämä antoi tämmöisen mahdollisuuden. 

Niin ja Keiju sanoi eilen että tykkää Peikosta <3



keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

pelko

"Etkö pelkää, että Peikko palaa takaisin omiensa luo?" "Mä en vois ottaa sijaislasta, ku en kestäis eroa"
Miten kukaan voi olla varma mistään. Eikö biologinen lapsi voi jäädä auton alle koulumatkalla? Kuristua leikkikentällä, hukkua pihalampeen?


Pelko se lamauttaa.. Se estää ihmistä elämästä.. Ei, minä en pelkää. En pelkää sitä, että peikosta joutuisin luopumaan. En ajattele sitä. Jos asia tulee vastaan, niin ajattelen sitten. Miksi antaa pelkälle ajatukselle ja pelolle voimaa? Peikko on NYT luonani. Se on tärkeintä!

Pelko, tunne joka pitäisi valjastaa käyttöön samoin kuin tuli. Hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun tuntee pelkoa on elämä antanut oppimisen paikan. Edessä on asia joka on oman mukavuusalueen ulkopuolella.
Pelko antaa voimaa. Pelko on  tunne. Tunne on ajatus. Ihminen itse hallitsee ajatuksiaan. Jos osaa.. Jos ei, voi aina opetella.

Ihmisten siirtäjä

Kuvittele itsesi kotiisi, rakkaimman puuhasi äärelle. Hellittele ajatusta, missä perheenjäsenesi ovat, mitä talossa tapahtuu..Olet tyytväinen.

PAMPAMPAM, kuuluu ovelta. menet avaamaan oven. Ovella seisoo ihminen. Hän sanoo "Sinulla on puolituntia aikaa kerätä kassillinen tavaroita, sinun on lähdettävä!" 

Kun tämä ihminen vie sinut, mitä sanoo perheesi, mitä he tekevät, Mitä itse ajattelet. 

Sinut laitetaan autoon ja sanotaan, että näet kyllä perheesi. Mutta ei kerrota milloin. 

Auto ajelee "paremmalle" alueelle, isompia taloja, hienompia autoja. Nyt sinulle kerrotaan Uudesta perheestä. He kovasti jo odottavat sinua.
Auto pysähtyy hinenon talon eteen. Ovella on vastassa Uusi puoliso, Uudet lapset. Heidän kasvot hehkuu hymyistä. Miltä sinusta tuntuu? 

Sinulle näytetään Sinun uusi huone, taloa esitellään. Kaikki kertovat että ovat kovasti sinua odottaneet. 

Kuluu puolivuotta...miltä tuntuu...

Kuluu vuosi... miltä tuntuu..

PAMPAMPAM. Kuuluu ovelta. "Sinulla on puolituntia aikaa kerätä omaisuutesi, lähdet takaisin kotiin"

Miltä tuntuu? Käyttäytyisitkö järkevästi? 




tiistai 27. maaliskuuta 2012

Läsnäolosta

Päässä pyörii soppa. Aiheita ja asioita jotka pitäisi päästää ulos... mistä kirjoitan? Kirjoitanko "turhista" huostaanotoista, lapsivarkaista, sossuntädeistä joilla on lapsilistoja, kuvia, joista lapsettomat voi valita omansa. Keksityistä alkoholi/huumeongelmista. Väärin käsityksistä, mustelmista jotka on pieniin käsivarsiin ja selkiin tullut vain kaatumalla rappusissa. Eihän kukaan lastaan lyö. Rikkinäisistä ja likaisista vaatteista.

Kirjoitanko Lastenkodista, kamalasta paikasta, mistä kuitenkin niin moni lapsi löytää turvan. Sylin johon käpertyä. Paikan, jossa voi alkaa elämään ilman jatkuvaa pelkoa. Paikan missä saa ruokaa. Ei lastenkoti ole kamala, eikä se ole kamalaa, että joutuu lastenkotiin. Se on kamalaa, että vanhemmat on niin kaukana Läsnäolosta että lapsesta ei kykene huolehtimaan.

Läsnäolo, hetkessä eläminen. Vaikeaa, mutta lasten kanssa välttämätöntä. Keiju veti minut itseeni. Ei ollut helppoa. Olin aina luullut että olen läsnä. Mutta Keijun vaativa olemus näytti minulle, että en ollut lähelläkään itseäni. Upposin ajatuksiini, niin nopeasti kun vaan voi, huitelin pitkin maailmaa. Fyysinen ruumiini oli paikalla, siinä se sitten olikin. Muistan sen raivon sihahduksen jos joku minut läsnäolevaksi veti. Ärsyynnyin.. Pikkuhiljaa Läsnäoloni vahvistui. Pieni Peili polki jalkaa ja vaati minut Itseeni. Se teki kipeää. Jokainen kolotus oli tunnettava, jokainen teko tiedostettava. Se teki todella kipeää. Mutta, nyt kun silmät on auki ja olen Läsnä, on kuin savuverho olisi puhallettu pois ympäriltäni. Ei enää hetkiä jolloin on niin ajatuksissaan, että ei muista kuinka suoriutui autolla kotoa kaupan pihaan. Kuinka avaimet oli jatkuvasti kateissa. Puhelin..(se nyt häviää välillä vielläkin, mutta ei kukaan nyt ihan täydellinen voi olla :D )
Luonto on uskomaton taideteos, värit kirkkaampia, jokainen heinänkorsi, lehti tai neulanen erottuu. Pilvet ja Aurinko tekevät taivaalle mielettömiä kuvioita ja värejä. Kaunista!

Olisiko siinä syy myös siihen, että olen saanut näin nopeasti Peikon Läsnäolevaksi. Kaikki anturit ja antennit on ollut kohdistettuna häneen. Olen ollut Läsnä ja toiminut Ankkurina hänelle, niinkuin Keiju oli minulle.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Silti....

Mikä on sitten se pieni ajatus, se ajatus joka on kääritty kukan terälehtiin.  Jota olen kantanut mukanani aina. Joskus se on ollut raskaampi kantaa, mutta pitkään se on ollut jo höyhentäkin kevyempi. Kun sitä ajattelen hymyilen. Se on kolmas lapseni. Adoptiovalmennuksessa meille sanottiin että se ajatus pitäisi hyvästellä. Oli tehty oikein tutkimus "Adoptiolasta ei voi todella hyväksyä jos biolasta ei hyvästele". Poltin sen tutkimuksen. Valmiiksi määrättyjä ajatuksia. Taas kerran. Ei, ei minulle kiitos. Osaan ajatella itse.
Kukaan ei ajatusta minulta veisi. Miksi en voi olla Äiti Keijulle ja Peikolle jos ajattelen biologista lasta? Kukaan näistä kolmesta ei toistaan pois sulje.

Yksi tarina jonka olen Keijulle ja Peikolle kertonut on tämänlainen...

"Isä ja Äiti oli vuosikaudet lasta toivonut, pieni Tähti kuunteli toivetta ilta toisensa jälkeen. Eräänä päivänä se sanoi viereiselle tähdelle, että nyt oli hänen aika lähteä. Tähti tipahti taivaalta ja muuttui pieneksi tytöksi. Onneksi Äiti oli juuri sinä iltana kotona. Lennosta nappasi syliinsä sen pienen tytön.

Kului muutama vuosi, Taivaalle jäänyt Tähti kaipasi ystäväänsä. Se seurasi tämän kasvua ihanaksi tytöksi. Se pinnisti ja irtosi. Ja taas Äidin syliin putosi Lapsi. Pikkuveli.

Näiden lasten silmissä loistaa Tähdet"

Keijusta on ihanaa "arvailla" keitä nämä lapset on :) Ja myös etsii ulkoa isin tippumisenmonttua.. Koska sitä ei kuulemma olis kannattanu ottaa kiinni, ku se on niin iso.

"Äiti, eikö lapsia tuokkaan Lokit? niinku Dumbossa?" Ei rakkaani, ei tuo..

"Äiti, (kuiskaten) mä tulin oikeesti toisen äitin mahasta, etkö sä muista?" Niinhän sä tulit Prinsessani.

Välillä katselen taivaalle... Onko siellä viellä joku joka miettii putoamista?

Miksi ei saisi tarinoida, haaveilla ja unelmoida.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Rouvan runko on tärkeempi!

Niin monta kertaa olen kuiskinut vastasyntyneeseen korvaan Tervetulotoivotuksen maahan. Kertonut pienelle nyytille että häntä rakastetaan. Niin monen tuoreen Äidin kanssa olen itkenyt onnen kyyneleet.

Miksi heitä olisi kadehtinut tai ollut katkera heille. Hehän saivat lahjan, lahjan maailmalta, he olivat valmiita siihen.
Pieni pistos rinnassani "Milloin olisi minun aikani?Milloin minä olen valmis?"

Niin monet pienet kädet on kaulaani kääntyneet ja niin monet pienet suukot olen saanut. Ensihymyjä ja ensi nauruja. Monelle olen hyvästiksi vilkuttanut, mutta ketään en ole unohtanut.

Miltä sitten tuntui kyselyt melkein tuntemattomiltakin, Kohta teillä on ihan oma mitä hoitaa!?  Milloin se teille tulee?  Jokos olisi aika? Ei kannata odotella ettei käy hassusti...
Jonkin aikaa näihin, ei niin hienovaraisiin, huomautuksiin ja kyselyihin vastailtiin varovasti, no ei oo viel tärpänny ja plaaplaa.. säikähtäneen kauriin silmillä pälyillen pakotietä.

Kunnes!! Oi, mä niin rakastan mun miestäni :D Hänen vastauksensa olikin (täysin pokerinaamalla) "Rouvan Rinnat on paljon tärkeämmät kuin lapsi!"  Siitä se alkoi, asialle nauraminen, mörön kutistaminen. "Miehelläni on niin suuri nenä että en halua hänen kanssaan lapsia!" "Olishan se nyt kamalaa jos vehje väljenis!" "Me ei voitais käydä enää baarissa jos meillä olis lapsi!" "Kuka sitä kesälomalla vahtis" "Mä en halua raskausarpia" "Meidän koira ei tule lasten kanssa toimeen" "Autossa ei oo takaovia" "Niihin menee niin paljon rahaa" Mitä ikinä mieleen juolahtikaan! "Allerginen spermalle, tulee ihottumaa" oli yks hyvä :D

Vastaukset ehkä järkytti joitain kuulijoitaan, mutta mitäs kysyivät. Ei kaikkein helpoin aihe puhua kaupan jonossa naapurin kanssa.

Länsirintamalta jotain uutta, Rintamalinjat suoriksi!

Itku, ikkunoita tärisyttävä kirkuminen yön pimeydessä, nyyhkytys pöydän alla, tulikuumat kyyneleet kuumeisilla poskilla, selkäkaarella huuto pukiessa tai kaupan käytävällä, nariseva marinaitku, hengen salpaava itku kun on sattunut oikeasti, tukka hikisenä huutava raivoitku johon voi vaikka pyörtyä, väsynyt kollotus, mummolasta lähdön surkea ikävän itku, miks toi sai enemmän ku minä itku, pikkarit on huonosti itku,pettymyksen parahdus, arestirappuselta vyöryvä epäreiluutta vastaan kapinoiva mylvintä, salamoivien silmien kyynelpeite, mä haluun tulla sun mukaan itku, väpättävä alahuuli, se itku arestituolilta kun on tajunnut että siinähän on, itku kun lemmikki kuolee....

Itku, se puhdistaa ja murtaa muureja. SE murtaa myös vanhemmat. Miksi lapsen itkua onkin niin vaikea kestää? Tai toisaalta, miten jaksaa kuunnella noin monenmoisia itkuja?

Se on hädän ja tarpeen ääni. Mutta lapset käyttää sitä häikäilemättä saadakseen haluamansa.

Päätin päivänä yhtenä että en enää Keijun kanssa tappelisi. "Vaikka itkisin?" Ei en tappele. "Vaikka kiljuisin?" Ei auta. "Vaikka Huutaisin niin että pää irtoaa?" Ei en tappele. Keiju hämmästyi ja puki itse päälle. Autuasta tilaa jatkuikin useampi päivä, kunnes huomasin että minut oli taas taidokkaasti punottu mukaan sotaan. Keiju on oppinut taitavaksi taistelijaksi, onhan vastapelurina ollut mestari, minä. (kenties hieman kyseenalainen kunnia)

"On se kumma koirat tottelee noin hyvin, mutta lapset hyppii pitkin seiniä?!"  Moinen lause on viikon pyörinyt mielessäni, kuumehouruisessa päässä sitä oon vellotellu puolelta toiselle. Eihän ne nyt ihan kamalia oo, pikkusen villejä.

 Peikko on viettänyt monta päivää kahdestaan Isän kanssa minua ja Keijua hoitaen.
Ja mitä kuulinkaan.
Peikko ei itkenyt, ei kiukutellut, naureskeli, kikatteli, rakenteli palikoilla, söi ja nukkui. Jos temppuili kuului Isän murahdus ja kiukuttelu loppui. Jos satutti itsensä juoksi Isän syliin, sai lohdun ja jatkoi leikkiä.

Olenko Minä se riitasointu?

Kurinpitolautakunta kokoontuu tänään klo 21.00.
Nöyränä kuuntelen mieheni neuvot.
Olkoon Huominen Keijulle ja Peikolle Paras päivä ikinä!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Katselivat toisiansa...

Mitä sitten tapahtuikaan kun Keiju Peikosta kuuli... Oli Keijun 5v syntymäpäivä kun hän Peikosta kuuli. "Äiti tää on Paras Lahja IKINÄ!!!!!

Jännityksestä kihisevä Keiju autoon ja kohti lastenkotia. Kun Keiju näki peiko ja Peikko näki Keijun, he tuijottivat toisiansa ja armoton naurun kikatus alkoi! Ihan kun pitkänmatkan tähtimatkaajat galaksien takaa olisi vihdoin toisensa tavanneet. Jännitys ja riemu kihisi ilmassa. "En tiedä kuinka jaksan noin villiä poikaa, meidän tyttö on niin rauhallinen" Hahahahahhaahhahahaahhaahahaha!

Kun tuli kotiin lähdön aika Keiju ratkesi itkemään, "Äiti, miten sä voit jättää Peikon tänne!!" Itkua piisasi kotiin asti, selitä siinä pikku Keijulle tutustumisjaksosta, kun Keiju hämmstyneenä sanoi "Mehän tutustuttiin jo!!"

Miksi aikuiset ei voi tutustua niin kuin lapset? Katsekontakti, hymy, vastaus hymyyn. Käsi käteen ja leikkimään. Eikö ihmiset voi katsoa toisiaan silmiin, koska pelkäävät näkevänsä sieltä itsensä? Pelkäävätkö ihmiset avointa rehellistä katseta joka paljastaa valheet, riisuu aseet, katsetta joka näyttää sielun?

Miksi niin monet ihmiset elää kulissien keskellä, tuntematta enää itseään, pelkäävät vastaantulijoiden katseen romuttavan komeat muurit. Pelko saa aikaan erilaisen katseen, katse on teräksen kova ja se haastaa  Tuijotuskilpailuun. Kumpi kääntää ensin katseensa on HÄVIÄJÄ! Mutta ei ole häviäjiä tai voittajia.

 Silmät on sielun peili, mutta peilaako ne omaa vai vastaantulijan sielua?

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Toisia Äitejä ja Toisia Isejä

Niin monta kertaa olen joutunut vastaamaan kysymykseen "Milloin minä saan pikkuveljen?" Erikoisia keskusteluja aiheesta on käyty.  Jos meillä kävi leikkimässä pieniä poikia, kyseli Keiju kuiskaten "Äiti, voinko leikkiä, että tämä on minun pikkuveli?"

"Kun sun mahassa ei vauvat kasva, niin otetaanko jostain jo valmis vauva?"

Keiju on aina tiennyt että hänellä on toinen Äiti ja toinen Isä. Miksi sitä salaamaan? Milloin lapsi on tarpeeksi vanha kuulemaan totuuden? Minun mielestäni sinä päivänä, kun hän uuteen kotiinsa muuttaa. Eihän vauva kuulemaansa ymmärrä, mutta kertomisen "mörkö" ei pääse kasvamaan liian suureksi. Minä aloitin kertomisen muistaakseni näin "Onneksi juuri sinä tulit minun tytökseni!" Tätä lausetta ja sen variaatioita on tullut kuiskuteltua monta kertaa. Kerroin vauvalle toisesta Isästä ja Äidistä, jotka olivat rakkaudella vauvansa meille antanut.

Päivänä yhtenä yllätti aamuinen halaus ja supatus: "Äiti. Mä tiedän, että mulla on toinen äiti. Mutta onneksi oon sun luona!"  Sen jälkeen on asiasta rupateltu monta kertaa. "Ettehän te anna mua pois?" Ei. "Ootteko varmasti mun isi ja äiti vielä aikuisena?" Kyllä.  Vielä jonain päivänä saan vastata kysymykseen "Miksi minut annettiin pois?" En vielä tiedä mitä vastaan...

Peikon Toisia käydään tapaamassa ja viestejä lähetellään. Peikko tietää, että kaikki häntä rakastaa.  Mitä vastaankaan Keijun itkunsekaiseen kysymykseen " Miksi et lähetä minusta kuvaa mun toiselle äidille?"

Monen monta kertaa olen kuullut, että ihmiset Vihaavat Toisia. Miksi ihmeessä? Ihmisiä, joilla ei ole kykyä, taitoa tai mahdollisuutta lastaan pitää. Asia on tarpeeksi kamala, ilman ihmisten vihaa ja halveksuntaa. Jotkut osaavat kiivetä pystysuoraa kallionseinää, jotkut osaavat johtaa jättifirmoja ja tehdä Paljon rahaa, jotkut osaavat olla Isejä ja Äitejä.

Mitä ikinä Toiset ovatkaan tehneet, he ovat osa Keijua ja Peikkoa. Osa heidän identiteettiään.

Jos heitä vihaisin,

Keijuni ei koskaan saisi siipiään, eikä oppisi lentämään. Peikkoni häntä ei kasvaisi.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Elämän tarkoitusta etsimässä

14 vuotta sitten heräsin.. Heräsin tajuamaan, että en elä omaa elämääni. 8 vuotta takana pahasti päihdeongelmaisen narsistin kanssa. Aikamoista vuoristorataa. Oli suhteessa hyvätkin hetkensä (ehkäpä ne kun hän oli istumassa :D ) Mutta se ei enää ollut minun elämäni. Kuinka pääsisin irti?

Elämä heitti eteeni pelastusrenkaan. Oman elämänsä kanssa taiteilevan erikoisen nuoren miehen. Valtavirrasta täysin poikkeavan. Minun mieheni. Jurottavan Härän, jonka sisällä pulppuaa huumori ja laulu. Nuo 2 asiaa voisi pelastaa maailman. Ne pelasti minut.

Riivajani kuiski korvaan..mene, tässä on sun tiesi.. Ja minä menin, kuuntelin itseäni, pakkasin putkikassin, Koira kainaloon ja Rakkaan tädin luokse haavoja nuolemaan.

Olin päästänyt irti, kuullut MINUT!! Siinä minä olin hajalla ja rikkirevittynä. Mutta elossa. Tärisevin käsin tupakkaa kiskova pieni ihminen. Keräsin itsetuntoni rippeet rakkaudella kasaan ja päätin. Teen niinkuin minun pitää tehdä. Kaikki vastaukset on sisälläni.

Kaikki kulkevat omaa polkuaan, yksikään polku ei ole väärä polku. Jokaisessa polun haaraumassa on oppi opittavana. Ja jos huomaa kulkevansa väärää polkua, aina voi kääntyä kannoillaan ja vaihtaa suuntaa. Menneen voi antaa satuttaa, tai siitä voi oppia.

Myin huonekaluni. Pakkasin vähäiset tavarani ja muutin, sinne missä sydämeni jo oli. Olin kotona. Ihania uusia ihmisiä, ihmisiä jotka näkivät MINUT! Ja he pitivät minusta. Silti Riivaajani huusi... se sanoi... osta asunto, ostin, se sanoi myy tämä ja osta talo, ostin, mene tuonne töihin, menin, se taistelutti minua esimiesten kanssa, se rakensi itsetuntoni rautaiseksi. Se ei antanut minkään satuttaa minua. Se yritti jyrätä miehenikin. Onneksi hänellä on kova ääni ja vankka tahto. Välillä Riivaajani sai kuulla kunniansa, niin että tukka äänenvoimasta lepatti.

Se ohjasi minut pois lapsettomuusklinikalta. Se antoi Keijun syliini. Se antoi minulle koiran, toisen koiran, akvaarion, uudentyöpaikan, pari "rottaa" häkkiin vilistämään,kenkiä...ah kenkiä. Se vei minut PRIDE valmennukseen antoi taas uuden työpaikan, se toi Peikon kotiin.

Nyt se on hiljaa. Se hymyilee ja on tyyni. Se tyyntyi sinä päivänä kun Peikko oli kotona. Minä olen tyyni. . Halu ja tarve on erottunut. Sisälläni oleva ääni on minun ääneni. Ja nyt se pyytää päästä ulos.

Kiitos Riivaaja, annoit minulle perheen toit lapseni kotiin. Ymmärsit kun työsi oli tehty. Annoit minulle tyyneyden.

Missä olisivat lapseni jos Riivaaja en olisi kuunnellut?

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Naura elämälle, etsi ihmeitä!

http://www.youtube.com/watch?v=Rsjgw_C97v4

Kuinka minusta tuli Äiti

Keijuni, Rakas villi, värikäs, taiteellinen, räiskyvä Keijuni!

Elettiin joulun välipäiviä, mahat killillään kinkusta ja suklaasta. Siinä telkkaria töllöttäessä. Aloin itkeä... itkeä tillitin ensin hiljaa, kyyneleet vaan valui poskille. Itku kiihtyi ja lopulta sohvalta kuului "Mikäs se sulla nyt on?" Mun oli ikävä mun vauvaa!!! Olkapäätä painoi hapeton alue, siinä kohdassa mihin vastasyntynyt nostetaan, oli lämmin tuhannen kilon painoinen tyhjyys. Ja mä huusin ja itkin.... Kun itku laimeni... hämmästelin itsekkin reaktiotani. Ja ääneen kauhistelin, tämmönenkö olen loppuun asti. Monta vuotta me odotammekaan. Kuinka kauan on tyhjyys olkaani painaa?

2 viikkoa ettenpäin. Törmäsin kaupungilla ystävääni, jolla on tarkka silmää raskaanaolijoille. Hän näkee naisen silmistä HETI jos tämä on raskaana. Koskaan ei ole vikaan mennyt. No tämä ystäväni riemastuu kun minut näkee. "Teille on tulossa vauva!! SE puhelu on tullut! Sä oot Äiti!!!!" Minä kiemurtelemaan ja sanomaan että ei, ei oo kuulunu mitään. Ystävä itkemään ja anteeksi pyytelemään. "Mutta ku sä oot Äiti..."

Mun mielikuvituksiin on tullut pikkuinen mökki lumien keskellä, kuusen alla, rehevä nainen ja jotain keltaista..Se näkymä vaan putkahteli mun mieleen... usein.. siitä tuli hyvä olo.

2 viikkoa eteenpäin. Autolla liikennevaloissa, puhelin soi, siihen vastaamaan. En tiedä kuinka monta kertaa valot ehtivät vaihtua.... Kädet täristen 3 min puhelun jälkeen pomolle sanomaan että talvilomastani taitaa tulla vähän pidempi talviloma. Kaikki luuli että ole ajanut kolarin ja jotain kamalaa on tapahtunut. Ehei.. Mä saan perjantaina vauvan. Eli 10 työkaveria olivat ensimmäisiä jotka saivat keijusta tietää :D

3 yötä heräsin klo 3.05 ja mietin mihin laittaisin lapsen hoitoon kun menen takaisin töihin! (järkevää)

Perjantai aamu koitti. 2n tunnin matka papereita täyttämään. Olin aivan rauhallinen, tappavan rauhalliene, sellaista sarjamurhaajan tyyneyttä. Parin tunnin rupattelut Pelassa. Osoite kouraan missä Tyttö on. Bio vanhemmat olivat kirjoittaneet kortin. Jossa esittivät toiveen, voisiko tytölle antaa toisen ja kolmannen nimen sukunsa nimistä. Toisen nimen nimipäivä on meidän hääpäivä. Silloin repesi. Itku, joka ei meinannut loppua (ai hitto itken nytkin niin että en nää näppäimiä, ja Keiju huutaa vessassa PYYHKIMÄÄN!!!Mummu hoitaa <3 )

Matka kohti sijaiskotia alkaa.. Tie kapenee ja lunta on valtavasti. Pieni talo suuren kuusen alla löytyy. Ovella meitä on vastassa hymyilevä rehevä nainen keltaisessa neuleessa... minun mielikuvitukseni kuva!!!!!!

Pieni vaaleanpunainen Keiju nukkuu... Ollaan perheen luona yötä ja tutustutaan.

Aamulla klo9 Keiju sylissä tuttipullo suussa. Tuijotamme toisiamme. Kaikki epäilyt häviää ja aivan valtava tunne vie jalat alta.

Minä oli juuri siinä missä pitää.

Minä olin Äiti.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Kun sängyssä lapsia on 11 ja hännät on solmittu yhteen

Mitä jos Peikolla ei olekkaan häntää? Peikothan solmivat ne yhteen Isien ja Äitien kanssa. Jos häntää ei ole kuinka voi kiinnittyä mihinkään? Ihmiset vaihtuu ympärillä, Peikko ei kiinny keneenkään, menee sylistä syliin, ottaa hoidon vastaan sieltä mistä sen saa. Keneenkään ei voi luottaa, koska kaikki hylkää kuitenkin.

Kuinka Peikolle kasvatetaan häntä? Kuinka se solmitaan ja kuinka saadan Peikko tajuamaan, että solmua ei saa enää koskaan auki.

Siitä päivästä asti kun Peikosta ensi kerran kuulin. Peikko oli minun. Joka ilta lähetin Peikolle hyvän yön toivotukset ja mielessäni kerroin, että täällä on hänen koti ja kovasti häntä kotiin odotetaan.

Lastenkodilla ravattiin ja Peikon annettiin tutkia meitä rauhassa. Ei mitään paineita. Villieläimen kesytystä. Haastamista katsekontaktiin. Pullanmurujen syöttämistä :) Jo toisella kerralla sain koskea Peikkoon ja ottaa hänet syliin.

Kun Peikko sitten viimein pakkasi omaisuutensa ja jännityksestä mykkänä istui turvaistuimessa. Tilanne oli hmm... karmiva...? Minun käsiini on annettu pieni särkynyt taimi.. Pärjäänkö? Osaanko? PRIDE-valmennuksessa kerrotut tarinat sinkoili mielessä! Täysin lamaantuneena ajoin kotiin. Peikko iltapalalle ja nukkumaan.

Siitä se sitten alkoi, elämäni rankin jakso. Peikko ei nukkunut, hän oli hajalla, kirkui kovempaa kun yksikään lapsi jota olin tuntenut. Keiju oli aivan järkyttynyt. "Voiko ton palauttaa?" "Äiti tää ei ollukkaan hyvä juttu?" Mitä helvettiä olin mennyt tekemään!!! Pilannut meidän perheen.. ..

Mitä sitten tein?

Loistavin neronleimaukseni oli Tutti, tuttiketjulla minuun kiinni. Peikolle tutti oli todella tärkeä! Nyt jos peikko tahtoi tuttia syödä, joutui hän tulemaan minun luokseni.

Iltapäivä nokoset Peikko joutui nukkumaan sylissä. Itkua ja kiemurtelua, kunnes hetkeksi nukahti. Heräsi siitä säpsähtäen. Muutaman päivän jälkeen Peikko heräsi jo kurkistellen, saattoi jopa hymyillä.
Parin viikon päästä pehmeni jo syliin ja silitteli minua poskesta.

Syötin keksinmuruja :) Siis keksi minun suuhun ja Peikko joutui sen siitä ottamaan omalla suullaan. Tutin kanssa tehtiin tätä samaa leikkiä. Katsekontaktia ei voi välttää.

Välipala kiisselit juotiin tuttipullosta. Omatoiminen syöminen lopetettiin Minä syöttäisin ja hoitaisin! Ei tarvii olla niin reipas!!

Vieraiden ei annettu koskea Peikkoon, suojelin häntä kuin Leijona emo, kuin Äiti vastasyntynyttä suojelisi. (Olin ilmeisen pelottava, koska kukaan ei rohjennut Peikkoon koskea)

Jos Peikko kirkuu, hänet talutetaan toiseen huoneeseen. Jos peikko kirkuu kun häntä puetaan, pukeminen loppuu ja sanotaan "Mä oon pahoillani ku sulla on hankalaa, mutta myt puetaan, heti kun lopetat itkun, niin jatketaan!" NAPS suu menee kiinni ja homma jatkuu.

Peikon pipit tutkitaan ja ihoa rasvataan. Peikolle hymyillään. Peikon läsnäollessa ei telkkaria katseltu, ei lehteen uppouduttu. Olin läsnä, nyt voin jo aamun lehden lukea, Keiju ja Peikko leikkii keskenään. Tai istua nököttävät sohvan kulmissa peittoihin kääriytyneinä ja katsovat pikkukakkosta.

Kun vaippaa vaihdetaan hupsuttelen, hassuttelen, nenättelen, kutitan, silitän, sivelen, katson silmiin. Peikko rakastaa tätä puuhaa. Hän imee minun huomiota ja kiemurtelee tyytyväisyyttään. Lattialta nostan Peikon kuin vastasyntyneen, niskaa tukien. Halua saada sormieni tunteen Peikon niskaan.


Nyt 3 kuukautta on mennyt  ja PAM..  Peikko huutaa minun perään, on Keijulle mustasukkanen, nukkuu yöt, suukottelee, halailee, nauraa kikattaa ja on Läsnä. Ei enää  poissaolokohtauksia.  Hän juoksee syliin jos satuttaa itsensä, haluaa hoivaa ja hoitoa. Hän saattaa istua sylissä jopa puolituntia ja vaan fiilistellä.  Ihana Peikko. Peikko UJOSTELEE!!! JIPII!!!
 Peikko siis tajuaa, että ME olemme hänen Perhe.

 Peikon häntä on alkanut kasvaa.

Voi kun vaan osaisin sen tarpeeksi vahvasti solmia!!!

Keijun ja Peikon erot, mitä eroa on Adoptio- ja Sijaislapsella

Lisäisin vertailuun viellä biolapsen, mutta sattuneista syistä minulla ei hänenlaistaan ole, joten vertailen näitä kahta.
Ehkäsyäkään en käytä, joten jos ihmeitä tapahtuu, niin lisään sitten biolapsen vertailuun.

Katsotaas.. Molemmilla on pää, kädet, jalat, 10 sormea, napa, 10 varvasta, pylly, hiukset, nenä, suu, silmät, korvat, niska, kaula, iho, sisuskaluja, HAHAA!!! Eriväriset silmät!!! Toisella on pimppa, toisella pippeli!!! Polvet, nilkat. Molemmat osaa nauraa, itkeä, huutaa, juosta, kiivetä, halata, antaa suukkoja, syödä, nukkua.

Molempien nauru saa minut nauramaan, pienet kädet kaulalla, suukot poskilla, hymy, päivieni auringot, ilma jota hengitän.

Ja molempia rakastan yhtä paljon ja välillä niin paljon että en voi hengittää. Ajatuskin heidän menettämisestä, tai siitä että heitä joku joskus satuttaisi, aiheuttaa tunteen että voisi vaan huutaa!! Koska se sattuu niin paljon.
Ja se että joku on heidät pois antanut. Miten kukaan on voinut satuttaa tätä pientä ihmistä niin paljon että on antanut elämänsä tarkoituksen pois, sielunsa palasen? Miten voin riemuita siitä, että lastani on satutettu. Miten voin olla onnellinen siitä että he ovat minun luonani?


Miten joku voi sanoa että ei voisi rakastaa näitä lapsia?
Onko kukaan koskaan ajatellut asiaa niin että jos omat lapset otettaisi huostaan. 80-90% suomalaisista sanoisi, ettei voisi sinun lapsiasi rakastaa?

Miksi?

Adoptiosta

Infotilaisuudessa istuessa, miustan mielenkiinnolla seuranneeni muita pariskuntia. Suurin osa oli todella väsyneen näköstä sakkia. Mikäs näitä riivaa, ajattelin. Siinä rupatellessa lähes kaikki kertoi takana olevan useamman vuoden yritys saada biologinen lapsi. Ei ollut onnistunut, nyt oltiin sitten täällä.

Valmiiksi pureskeltuja ajatusmalleja lapsettomuudesta. Rankkaa, kamalaa, pelottavaa, hoitoja, ei tunne enää itseään, piikkejä, lääkkeitä, kokovartalokramppeja, rakastelu sen oman rakkaan kanssa pelkkää munasolua ja siittiötä, monen vuoden tuska, päivittäinen piina. Lapsethan syntyy rakkaudesta, keijun ensinaurusta.

Miksi ihminen haluaa kiduttaa itseään? Kun omat hoidot oli alkanut ja näin sieluni silmin itseni tuossa edellämainitussa tilassa. Mietin haluanko sitä? Vaikka tarve saada oma lapsi on valtava. En! Jos se ei onnistukkaan, elän kakerana ja vihasena, ja kuolen katkerana ja vihaisena. EIIIII!!!!

Adoptiovalmennukseen siis! Jos se ei onnistuisi niin sitten sijaisvanhemmaksi. Olin päättänyt saada lapsen! ja tiesin että sen saan.

Mitä valmennuksessa sitten tapahtui.. 3kk välein käytiin läväyttämässä elämä pöydälle ja tongittiin sitä. Piirrettiin sukupuut ja puitiin, meidän molempien suht rankkoja menneisyyksiä Oltiin rehellisiä ja opimme toisistamme paljon. Ja ennenkaikkea opimme itsestämme paljon. Valmennus oli kun parisuhdeterapiaa :DD Parin tunnin automatka valmennuksesta kotiin käytiin mielenkiintoisia keskusteluja. Esimerkiksi mietittiin sitä, että milloin alkaa se hankaluus. Adoptiosta puhuttaessa KAIKKI voivotteli kun se on niin vaikeaa. Kun ne sossut tulee ja penkoo kaiken ja ne tonkii elämän ... Kyllähän valmennuksessa puhuttiin vaikeista ajoista ja asioista, mutta ei se meille ollut hankalaa. Ihana sossu jonka "käsissä" on meidän lapsi.

Kun valmennus oli loppusuoralla, kysyttiin minkälaisita asioista johtuu jos valmennuksesta ei valmistu. Yleisin syy oli se, että kun lapsettomuushoidot ei onnistu, marssitaan asenteella "no me otetaan sit adoptiolapsi" Eli korvike biolapselle. Laastari pipin päälle. Lapsettomuus on niin iso MÖRKÖ että sitä ei osata käsitellä, ollaan niin hajalla vuosikausien yrittämisestä. Kuinka hajalla olevaa lasta voi tukea ja auttaa, jos itse on hajalla?

Toinen syy oli Syöpä, kolmas se että oli jo liian vanha.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Rakkaus, ei mitään muuta kuin Rakkaus

Usein kuulee sanottavan, että pelkkä rakkaus ei riitä. Silloin ei tiedetä mitä rakkaus on. Rakkaus, pyyteetön rakkaus riittää.
Se parantaa, korjaa, opettaa, kestää, ei vaadi vastakaikua, ei pelkää, ei muistele menneitä, se kuuntelee, huomioi, komentaa, hoitaa pipit, on läsnä, riemuitsee, laulaa, kertoo vitsejä, pitää kuria, täyttää tarpeen.

 SE on NYT.

PRIDE(Sijaisvanhemmuskoulutuksessa) kerrottiin että kun sijaislapsi tulee uuteen kotiinsa alkaa kuherruskuukausi. Eli lapsi yrittää olla ihana, että häntä rakastettaisi.  Kun Peikko muutti kotiin, ei kuherruskuukautta tullut.  Räiskettä, huutoa, puremista, potkimista, Syliin siilin lailla käpertyvä pieni, joka ei osannut ottaa sylin tarjoamaa lohtua vastaan.Yöt kiljuttiin, potkittiin, raavittiin. Peikko uskalsi näyttää itsensä meille heti. Ajateltiin, että jos tämä on kuherruskuukaus, mitä Peikosta vielä tulisikaan. Päätin, että oli Peikko minkälainen tahansa. Häntä rakastaisin, ihmistä sekasorron keskellä. Niin kauan kun viha ja pelko rakkauttani kestäisi, niin kauan ne olisi tervetulleita kotiini (Kiitos Niina-Matilda ja Näkijä-kirjat)

Pikkuhiljaa Peikon viha on laantunut, huuto vaimentunut ja yöt nukutaan. Aikaa on kulunut 3kuukautta.

Valmennuksessa kerrottiin myös, että lapset reagoi voimakkaasti biojen tapaamisiin. Joten voi vaan kuvitella kuinka paljon mua jännitti eka tapaaminen Biojen kanssa. Tapaaminen meni todella hyvin, pienen hetken tunsin mustasukkaisuutta ja ajattelin, että entä jos sittenkin Peikko omiensa luokse palaisi.

Kotona Peikko oli ihan niinkuin ennenkin. Aamulla se alkoi, hirveä tappelu ja raivoaminen. Siinä sitä sitten oltiin. Kunnes tajusin... Peikko pieni vaistosi minun epävarmuuden ja ei kestänyt sitä. Se pieni epävarmuus oli vetänyt harson rakkauteni eteen, se esti pyytettömän rakkauden.  Huusin Peikon luokseni, katsoin syvälle sen silmiin ja sanoin: "Anteeksi, rakas Peikkoni!!! Rakastan sinua, niin kauan kun luonani olet, Rakastan sinua. Jos joskus luotani lähdet, Rakastan sinua. En enää koskaan anna minkään tulla rakkauteni eteen!! Anteeksi!!"

Pieni Peikkoni, kirkkain ja tarkoin peili tunteille.


Miksi meillä ei sitten ollut kuherruskuukautta? Peikko ei ole epäillyt rakkauttani. Pakotin hänet katsomaan silmiini, Pakotin pehmenemään sylissäni. Rakastin hänen kuoren rikki. Käärin oman energiani sisään. Olin rehellinen. Hän tunsi olonsa heti turvalliseksi ja uskalsi näyttää meille Mörkönsä.

Jos aikuinen ajattelee yhtä, tuntee toista ja puhuu kolmatta, Pienet herkät Keijut ja Peikot menee sekaisin, He eivät ymmärrä. Koska heille nuo kaikki 3 on sama asia. Siinä onkin opettelemista ;)

Onko kuherruskuukaus sittenkin vanhempien aiheuttama, ei lasten........ Alkukohteilaisuuden/kuhertelun jälkeinen totuuden tila? Jospa se onkin aikuinen joka pelkää että häntä ei rakasteta... ... ...

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Lapsettomuus, elämäni suurin lahja!

"Lapsettomuus tappoi meidän parisuhteen" " Adoptiolapsesta ajattelisin vaan aina että se on jonkun muun!"      "En voi ajatella muuta kun lapsen tekoa" "MIKSI MIKSIMIKSI minä en saa lapsia!!!" "En ole nainen kun en ole synnyttänyt!!" OOOUUUMAIGAAD!!!


Lapsettomuus ei ole aina kriisi, se voi olla myös lahja, syy sille, että saa omat lapsensa kotiin.

Lapsettomuushoitoidot meillä aloitettiin 2004. Tutkimukset läpikäytyä tohtori-setä tuli siihen tulokseen, että biologisen lapsen mahdollisuus on, ei oo vaan tärpänny. Vähän laiskanlaisia uimareita herralta kylläkin löytyi. Minua vaan hormoneilla hedelmällisemmäksi ja niin se käy. Ei käynyt. 4kk sitä jatkettiin ja päätettiin, että ei oo meidän juttu. Olemme toisillemme niin tärkeitä, että keinotekoiset mielenheilahdukset ei saa olla syy perheriitoihin.

Juhannuksena päätettiin että katsotaan mikä on kotimaan adoptiotilanne.. Vietettiin kesäloma ja elokuussa soitin PeLaan, infotilaisuuteen päästiin jo seuraavalla viikolla, oli tullut peruutus.
Syyskuussa adoptiovalmennus alkoikin aivan ihana sossun kanssa.

Seuraavan vuoden aikana pengottiin elämät ympäri, itkettiin ja naurettiin. Kuinka moni ihminen pääsee nostamaan elämänsä pöydälle ja ruotimaan sen rehellisesti läpi puolisonsa kanssa. Valmennusaika oli mahtavaa!! Juro miehenikin avautui ja puhui, kyseli ja vastasi. Opimme toisistamme paljon.Valmistuttiin adoptiovanhemmiksi, ja sitten odotettiin. Odotettiin ja Odotettiin. Kaiken sen odottamisen keskellä, muistettiin myös elää. Odotuksemme palkittiin ennätysnopeasti reilu vuosi valmennuksen loppumisesta sain SEN puhelinsoiton.

Moni miettii voiko toisen lasta rakastaa. Lapsi on oma siinä hetkessä kun puhelimessa sanotaan " Täällä olisi 8 vko:a vanha Keiju. Mitäs tehdään?" Jos joku ei voi viatonta vauvaa rakastaa, pitää katsoa peiliin, tarkasti.

Maailma on täynnä Lapsia ilman Äitiä. Ja Äitejä ilman Lapsia. Avatkaa sylinne ja sydämenne..

Siivetön Keiju ja Hännätön Peikko

Pienessä kylässä keskisuomessa tapahtui kerran seuraavaa.

Oli Joulukuun ensimmäinen päivä, lunta oli paljon, pienen mökin isäntä oli lähdössä metsästä hakemaan puita. Lähteissään Isäntä antoi suukon Emännälleen ja pyysi laittamaan kahvit kahdelta.
Metsän hiljaisuudessa ja lumen paljoudessa oli jotain taikaa, Isäntää hymyilytti. Joulukin oli tulossa. Isäntä nosteli puut kelkkaan ja istahti kannon nokkaan tupakille. Siinä istuskellessa hän kuuli hennon äänen, ihan kuin joku itkisi... Isäntä epäili kuulleensa harhoja ja naurahti, tuuli tekee tepposia.
Rukkaset käteen ja kohti kotia. Isäntä nousi ylös ja kuuli taas äänen. Nyt se ei ollut enää tuulen kuisketta, se oli vauvan itku. Isäntä meni kokoajan kovenevaa ääntä kohti ja kaivoi suuren kannon esiin. Kannon kolossa näkyi pikkuinen vauva. Vihreäsilmäinen, siivekäs, hengästyttävän kaunis. Pieni, kämmenelle mahtuva.
Sanomattakin selvää, että puut jäi metsään ja isäntä juoksi mökilleen.

Pieni hauras Keiju, nälkäinen, sai Emännän häkeltymään, mutta vain hetkeksi. Maito lämpiämään ja keiju kapaloon. Kului viikko kului toinen, Jouluna Keiju oli kovasti kasvannut ja siivistä oli jäljellä vain pienet tyngät.  Liekö ihmismaito muutoksen olisi aiheuttanut.. ..

Vuosi vaihtui, Isäntä ja Emäntä haikein mielin päätti, että Keijulle olisi etsittävä Perhe.

He löysivät meidät :)

Kului muutama vuosi ja läheisen kaupungin laitamilta, metsäkankaalta löytyi pikkuinen Peikko. Totinen, hymyilemätön, hännätön Peikko. Ei puhunut, ei hymyillyt, tuimana katseli löytäjiään.
Peikko pestiin ja kauniiksi puettiin. Peikko sairastui kun oli niin vihainen ja peloissaan. Peikko laitettiin asumaan Lastenkotiin. Siellä pikkuhiljaa Peikko alkoi hymyilemään... oppi sanomaan KAKKA (mitä muuta peikoilta voi odottaa) .. se oppi juoksemaan ja nauramaan. Oli villi kuin ..hmmm.... VILLI!!
Eikä aikaakaan kun Peikkoa hoitavat ihmiset tajusi, että peikolle olisi löydettävä Perhe.

He löysivät meidät :)


Siinä teille tarina, miten sain lapseni. Saattaa olla hieman satua joukossa, mutta...

Koska en halua (jos tätä nyt joskus jouku vieras erehtyy lukemaan) lasteni oikeita nimiä täällä mainita. Tämän sadun seurauksena olkoot he nyt Keiju ja Peikko.

Mietteitä Metsärannasta

Eilen illalla havahduin selailemasta blogeja ja siitä se idea sitten lähti. Jos edes viikon jaksaisin tätä kirjotella... katotaan kuinka tuuliviirin käy..

Etsin blogia sijaisvanhemmuudesta..huonolla onnella. Arka aihe, paljon tunteita, monta oikeaa ja väärää polkua. Tuhottuja ja pelastettuja elämiä.

Minulla on oma polku, vastaus kaikkeen. Vastaukset ei välttämättä ole oikeita. Ja "en tiedä" on myös joskus hyvä vastaus.