keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kevät!!

Minun Jumalani löytyy mullasta esiin työntyvästä hennosta taimesta, pulleasta kukkasipulista, hiirenkorvista, pienestä liljasta joka puskee itsensä jäänkin läpi, hyvin talvehtineen ruusun silmuista, hennoista nurmikon haituvista, kevään ensimmäisistä perhosista, västäräkeistä. En tarvitse kirkkoa, minulla on kukkapenkkini ja pihani.

Keiju ja Peiko ulkona! Ilman paksuja hanskoja ja pukuja. Ulkona ei tapella, mennään peräkanaa ja etsitään etanoita ja lehtokotiloita. Tehdään hiekkakakkuja, heitellään koirille palloja. Etsitää männyn alta maahisia ja rakennetaan majaa. Kun Peikko 4 kuukautta sitten meille tuli, oli pieni epäilys ylivilkkaudesta.  Nyt kuitenkin avan normaali pikkupoika leikkii ja touhuaa. Kuraa ja hiekkaa, matoja ja muurahaisia. Ihanaa!!!!
Liian moni lapsi on vieraantunut luonnosta. Töllötetään telkkaria ja pelataan pelejä. Luontoäitiä parempaa terapeuttia ei ole. Vahvempi ja tehokkaampi kuin yksikään lääke. Aamusta iltaan ulkona, sisällä käydään vain päiväunilla ja syömassä, ellei syödä pihalla.

 Maapallo pyörii, vuodet kuluu, me olemme samanlaisia ihmeitä kun kevään pienet versot. Toiset sitkeitä kuin paju, toiset vakaita suuri tammia, jotku on taas herkkiä kuin hienoimmat kärhöt. Tarvitsemme vettä, ravinteita ja oikean kasvupaikan.

Jos myyrä syö juuret, ei lehdet kasva. Minä en halua olla se myyrä joka Peikon juuret nakertaisi. Olen päättänyt olla provosoitumatta mistään mitä Peikon Juuret minulle päättää sanoa. Itse teen asiat niin puhtaalla sydämellä kun vaan suinkin voin.
Tähänastiset "synnit" annettakoon minulle anteeksi. Laitetaan ne kokemattomuuden piikkiin.
 Leikkasin Peikon hiukset, että mitään vanhaa ei hän mukanaan kantaisi. Tapaamisessa annan Peikon vähän "hillua", että Juuret luulisi hänen olevan edelleen lähes diagnoosia vailla oleva adhd.
Yrityksistäni huolimatta he ovat huomanneet Peikon kovasti rauhottuneen ja ovat siitä todella iloisia! Ja leikatut hiuksetkin oli mieleen.

Elämä on ihanaa!!

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Riivaajan paluu

NOUUUUUU!!!! :D :D Nyt se on taas alkanut...



Aviomies yrittää sanoa "Meillä on jo kaksi koiraa!" "MEILLE EI TULE KOLMATTA KOIRAA!!!" "Eihän tommonen mahdu meidän autoon!!"
Onko tässä maailmankaikkeudelle sopiva kolo iskeä, se ei ymmärrä sanaa Ei.  Niinkun en näköjään minäkään...

Järkikultani yrittää hokea noita samoja asioita, mutta, mutta, mutta....

Onneksi olen oppinut mieheni ja lasteni opettamana kärsivällisyyttä. En tarvitse kolmatta koiraa ihan heti, minä maltan odottaa. Mutta kuinka kauan? Voi helvetti mun kanssa :D :D :D


Riivaaja kuiskii, kikattaa, se ei välitä aviomiehen uhkailuista, järjen äänestä, sen äänen kuulee tuulessa, hiekan rapistessa rattaiden renkaiden alla, se on piirtänyt kuvioita juuri pestyyn valkoiseen mattoon, kuraisilla tassuilla...

Irlanninsusikoiran tassuilla.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Elämän jälkiä

Miksi pitää pumpata botoxia otsa täyteen, täyttää silmärypyt ja suun juonteet. Eikä ihaillen seurata omaa vanhenemistaan ja arvostaa jokaista jälkeä jonka elämä ihoon jättää. Nämä jäljet kertoo kantajansa elämän tarinan. 

Ilo piirtää seittiä silmien ympärille, murhe painaa otsaan juonteita. On leikkausarpia, kuin muistomerkkejä hengissäselviämisestä.
 Arpia lapsuuden leikeistä, nuoruuden hölmöilyistä. Arpia omasta ja toisten pahasta olosta. Jälkiä onnettomuuksista. Jo syntymässä saatuja erilaisuuksia.

Jälkiä siitä että on elossa ja on elänyt. Miksi menneisyys pitää piilottaa? Miksi sitä hävetään? Miksi ei olla kiitollisia jokaisesta asiasta mikä itselle on tapahtunut? Mitä vaikeampi asia, sitä suurempi oppi sillä on opetettavana. 

Viha ja katkeruus piirtää ihmiseen rumimmat jäljet. Ne jäljet ylettyy silmiin asti. Ne jäljet on itse aiheutettu. Jokainen on vastuussa omista ajatuksistaan.Omasta elämästään.
Emme voi muuttaa toista, estää toista satuttamasta itseämme, mutta voimme vaikuttaa siihen kuinka asiaan suhtaudumme, kuinka kauan annamme satuttajallemme vallan tuhota elämämme. Tapahtunutta ei voi muuttaa. Sitä ei saa tekemättömäksi, mutta ei ole mitään syytä kantaa tapahtunutta mukanaan vuosikausia.


Miksi sitten jotkut pääsee pahojen asioiden yli ja toiset ei? 
 Ja miten joku asia on toiselle vaan elämää ja toiselle niin iso että sen yli ei enää pääse?  


Esimerkiksi joka viides pariskunta kärsii lapsettomuudesta, eli ei se nyt niin kamalan suuri yllätys ole jos se omalle kohdalle osuu. Miksi asia silti tulee joillekkin yllätyksenä ja tuhoaa koko loppuelämän?
Miksi sitä ei voi hyväksyä? Onko silloin vaan aina tottunut saamaan kaiken?

Syntymä on ihme ja elämä on lahja,  myös se oma.

Ei pidä ottaa kaikkea niin hirrveen vakavasti ja henkilökohtaisesti. ;)


tiistai 17. huhtikuuta 2012

Synkän kevätsään ajatuksia...

Jos samana päivänä kuolee ja syntyy ihminen. Miksi ei saa riemuita? Saa surumielisesti hymyillä, kyynelten väristessä silmänurkissa. Taitekohta... toisen elämä on mennyt ja toisen vasta alkanut. Ja kuitenkin vain läsnäolevaan hetkeen voi vaikuttaa.

 Mitä pahaa kuolemassa on?
Itketäänkö kuolemaa joskus vain siksi, että itsekkäästi ajatellaan "Minä en näe enää häntä"
Mummukat ja Pappaset makaa sairaalasängyissä letkuissa ja vaipoissa. Täysin kykenemättömiä elämään. Kun he luojansa luo pääsevät, eikö se ole iloinen ja riemukas asia?
Kuolema on piilotettu lapsilta, suljettu sairaaloihin, lapsia ei viedä hautajaisiin koska "ne ei kestä kuolemaa"
Lasten ja nuorten kuolema onkin jo vaikeampi ymmärtää, ei voida käsittää sitä että joutuu jo pois vaikka kaikki oli vasta edessä. Suru ja tuska on niin voimakas, että se painaa surijan maahan, vie hapen ympäriltä.

Jokainen suree omalla tavallaan, mutta iloa ei pitäisi surun antaa peitota kokonaan.
Kuolema vie kuitenkin ihmisen sinne samaan paikkaan mistä hän on tullut.

Luonnonmullistukset, kouluampujat, sarjamurhaajat, perhesurmaajat...
Uskon, että kaikella on kuitenkin tarkoituksensa.
Mutta, mikä tarkoitus voi olla tunteettomilla ihmishirviöillä, jotka katsovat oikeudekseen tappaa toisia.
Ovatko he herättelemässä meitä, harmaata massaa, tajuamaan rakkaittemme arvon.
Avaamassa suumme kysymykseen "Kuinka voit?"
Avaamassa silmämme näkemään pahan olon.
Avaamassa korvamme kuulemaan avunpyynnöt, rivienkin välistä.
Avaamassa sydämemme ja ovemme vieraille.

 Antamassa sossuille, opettajille, virkmiehille rohkeutta ja voimaa puuttua asioihin, vaikka 1 paperi puuttuisikin.


Lapset kyllä ymmärtää kuoleman, on vanhempien asia esittää kuolema yhtä luonnollisena kuin syntymä.Ja on myös vanhempien tehtävä, suojella lasta ja sammuttaa tv uutisten ajaksi.

Meillä on kuolema jo vieraillut ja tutuksi tullut. Keijun lemmikki hiirulaiset on haudattu navetan taa parin kuolleen harakan viereen.

Keiju on tajunnut sen että ihmisetkin kuolee, hän on itkenyt paitani märäksi kun tajusi että jos kuolen, ei hän voi enää sylissäni istua, eikä kanssani rupatella.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

4 kuukautta takana

Peikko jäi tänään itkemään mun perään EKAN KERRAN!!! Jihuu!!!!!! Suuri päivä!!
Ja kun tulin kaupasta, Peikko istui isin kanssa sohvalla ja luki kirjaa, ei tullut itkien luokse!! JIHUU!!! SUURI päivä!! Isikin alkaa kelpaamaan :)

Pikku hiljaa pala kerrallaan arki alkaa normalisoitumaan ja taas kerran kysyn.. mikä on normaalia? Meillä se taitaa olla sitä että ei ihan kokoajan joku tappele. Peikko on "sisäänajettu" tai sitten Peikko on ajanut meidät sisään.

Keiju parka, tulisielu, käy vielä taistelua tuulimyllyä vastaan, eli minua.. "Sä et pärjää mulle! Mä teen mitä haluan, pakkaan kaikki kimpsuni ja lähen pyörällä mummolaan!" Enemmän Äitiä Keijulle ja Isiä Peikolle. Kauhuntasapainon puntari pitää saada tasapainoon.
Ei tunnu riittävän vakuuttelut siitä että Äiti edelleen rakastaa yhtä paljon. On tartuttava härkää sarvista ja hukutettava Keiju hoidolla, majan rakennuksella, uintireissuilla, kaupassa käynneillä kahdestaan. Tyttöjen jutuilla. Kynsien lakkaamisilla ja kampauksilla. Huomailuilla. Tiukkaa kuria unohtamatta.

Ja vaikka kuinka Keiju tempoilee minulle, alkaa Peikon kanssa leikit sujumaan. Jopa mahtavia liittoutumien alkuja on ollut. Minä vihaisena komentamaan kun Keiju ja Peikko kinasteli, Keiju kuiskasi Peikolle "kilju, kovaa, NYT!" ja Peikkohan kiljui. Karkuun vielä kirmasivat. Kikattaen. Ketaleet!!!
Hiisi vieköön, että nauratti. Mutta tiukkana pysyin. Lapset vs. aikuiset on kohta totta.

Sisarukset, maailman kulkijat, toisensa löytäneet.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Tää kirjotus loppu ennen ku alkokaan...

 pyyhin alun pois

ja lähetän enkelit isänsä tappamien pienokaisten matkaan.


<3

tiistai 10. huhtikuuta 2012

PAHA päivä!!

 Aamulla herää karmivaan kirkumiseen, Peikolla on ollut taas huono yö. Itsellä sellainen olo kun joku olisi käynyt sementöimässä sänkyyn kiinni. Keijulla on liian pienet pikkarit ja sukka huonosti.. Aamupalalla kaatuu maidot ja kiisselit. Leivät lentää. Keiju ja Peikko sotajalalla.. .. .. Alkaa kellon tuijotus.... Peikko menee viimeistään 12sta päiväunille. Kello matelee.. tappelua, koirien kiusaamista... kirkumista (Peikko on kova kirkumaan) Ulos, kuravehkeet päälle ja juuri kun on päässyt itsekkin ulos, Peikko on repinyt kurahanskat pois ja kirkuu, koska on kaatunut kylmään maahan paljaine käsineen.
Keiju kippaa koiran päälle ämpärillisen mutaliejua, suojelukseksi hyttysiltä "Äiti, virtahevoillakin on mutaa päällä ettei hyttyset syö!!"
Pari kolme kertaa kun on laittanut hanskat Peikolle takasin ja kello alkaa olemaan 9. Pipoa tiukemmalle ja läheiskauppaan. Siellä ei tapella, siellä kikatetaan ja hillutaan muuten vaan.. Suht rauhallista, huoh!!!!

Paluumatkalla Peikko meinaa nukahtaa autoon ja kun pästään pihaan takas, suuttu, kun on nälkä ja väsy ja kaskas Peikko Kirkuu. Välipala hedelmällä saa hetkeksi rauhan taloon. Perunat kiehumaan ja soossin tekoon.  Peikko kuulee kattilan kilahduksen ja tulee jalan viereen kirkumaan. Saattelen Peikon olohuoneeseen "Äitin korvat halkeaa, huuda täällä." Peikko kiertää alakerran ja tulee takaisin, malttaa olla kirkumatta 20 sekunttia ja taas saattelu olohuoneeseen.. Tätä jatkuu niin kauan että ruoka on valmis. Keiju mököttää olohuoneessa ja huutaa aina jos Peikko tulee liian lähelle. Ruokapöytään ja ruokahan on tietenkin liian kuumaa, Peikko kirkuu. Puhaltelua, maidolla pikaviilennys ja sitten Peikko syö, nauraa, kihertää, kujertaa ja syö :D
Keiju ei, pahaa, en jaksa, "Äiti justhan mä eilen hoidossa söin!!" "Rakas lapsi, ruokaa ei syödä sen takia, että se olisi hyvää, ruokaa syödään, että pysytään elossa!"

Päiväunet!! Pikkuinen Peikko kujertaa kun hänelle puhelen "Kuka menee omaan sänkyyn? Laittaa tutin suuhun ja menee nukkumaan?" Tekokuorsausta ja suukkosia. Itse sohvalle Keijun kainaloon. Keiju tapittaa silmiin "Älä nuku Äiti, pelataan muistipeliä, piirretään, ÄLÄ NUKU!!!!!" "Keiju rakas, on ollut vähän huono aamu, äidiltä poksahtaa kohta pää, anna mä nukun." Suru silmissään Keiju minut peittelee.. olisi halunnut Äidin huomion, mutta Äiti ei jaksa.. Voi Pieni Rakas Keijuni!! Olenko tehnyt väärin häntä kohtaan?

Kun herään (toim.huom. nukuin noin 15min, en kahta tuntia niinkuin äitini tämän luettuuaan luuli), Keiju piirtää, piirtää tatuointeja jalkoihini mustekynällä, on valas jota jahtaa verkko, on trampoliinilla hyppivä ukko, on kummituksia, teltta, puita, kiviä, viivoja, kirjaimia, taisin nukkua suht sikeästi. Keijun silmät loistaa, ja piirretään Keijulle tatuointeja ja sovitaan, "Äiti, ei kerrota isille!!" Ei niin :D :D :D Kuitenkin kerrotaan :D

Isi tulee töistä, Peikko on nukkunut 2 tuntia. Lähdetään Keijun kanssa kävelylle metsään, Keiju sanoo "Äiti jos näät tähdenlennon, kato että se on tyttö! Mä en enää tykkää Peikosta, se on välillä niin hurja!"

Kuinka mä sitten jaksan? Huusinko? HUUSIN!!
Puhuinko järkevästi ja rakentavasti, niinkuin valmennuksissa oli opastettu? En todellakaan.
Ajattelinko KAMALIA ajatuksia? Ajattelin, niin hirveitä, että ei voi tähän kirjottaa.

Pyysinkö Anteeksi? Pyysin.

Selvisin hengissä ja olen onnellinen!

Keiju ja Peikko leikki iltapäivällä tunnin hiekkalaatikolla. Pikkusisko on tilattu.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Ilman satua. Adoption ja sijoituksen eroja.

Oltiin siis lopetettu hoidot ennen kun ne oikeastaan ehti edes vauhtiin. Juhannuksena päätettiin että adoptio taitaa olla sittenkin se meidän juttu. Pidettiin lomat ja soitin Pelaan elokuun alussa. infotilaisuus oli parin viikon päästä ja sitten syyskuussa alkoi Valmennus. 
Valmennuksessa käytiin vähän reilu vuosi, Lokakuussa valmistuttiin. Seuraavana syksynä käytiin Pelan tädin kanssa rupattelemassa, ja siitä 4 kk niin Keiju muutti kotiin. Mitään jälkiseurantaa ei ole. Ihan omillamme oltiin. Keijun kanssa ei ole ollut mitään ongelmia, hän oli 2kk suomineito. Ei kiintymyssuhdeongelmia, Keijulle ei ollut tapahtunut mitään pahaa alkunsa aikana. Adoptioonkin annettu kaikessa rakkaudessa, ei päihteitä raskausaikana ei mitään. Toisella isällä ja äidillä on meidän lupa ottaa yhteyttä heti jos siltä tuntuu, ei ole mitään kuulunut...


PRIDE valmennus alkoi vuosi sitten helmikuussa. Tiivistahtinen 5kk valmennuksessa, sitten odottelemaan. Marraskuun alussa tuli Peikosta puhelu ja Jouluksi Hän muutti kotiin. Palavereissa on laukattu monen monta kertaa. Peikolla on oma sossu, meillä on oma sossu ja biovanhemmilla on oma sossu. Ennen Peikon kotiutumista oli palavereja jo MONTA. Elämäni jännittävin paikka on ollut se kun nähtiin biot ekaa kertaa. Meinasin pyörtyä, mutta en tainnut olla ainoa jota jännitti yhtä paljon!! 
Pitää olla aivan varma, että sijaisvanhemmaksi haluaa ja että juuri tämä lapsi tuntuu siltä "oikealta". 

Meitä uusia sijaisvanhempia pidetään tarkasti silmällä. Kotona käy oma sossuntäti 6viikon välein. Rupattelemassa, kuuntelemassa, (ensin ahdistavaa, mutta käynnin jälkeen aina perhosmaisen kevyt olo) Koulutuksia, keskusteluryhmiä.
Peikon asioita palaveroidaan ensimmäisen vuoden aikana 4 kertaa. Eli saman pöydän ääressä istutaan me, sossut ja biot. Meidän onneksemme on semmoset biot joiden kanssa puhutaan suoraan ja rehellisesti. Hekin ovat hyväksyneet tilanteen, että Peikolla on 2 isää ja 2 äitiä. He jo meitä sanovatkin isäksi ja äidiksi. 
Vaikka joskus jotain riitaa tulisikin, niin pohja on hyvä. 


En tiedä, onko ulkomaanadoptiossa jälkiseurantaa.. Kauhukseni olen kuullut adoptiolasten sijoitusten lisääntyneen. Kuinka paljon pieni ihminen kestää ennen kun hajoaa kokonaan? 

torstai 5. huhtikuuta 2012

Elämän perus juttuja

Peikko on suloinen, hymyilee kaikille, kieppuu ihmisen luota toisen luo, kikattaa ja vie leluja. Ihmiset ihastuu "Eihän se ujostele, niin on suloinen, tule tänne!" Kosketellaan, houkutellaan.. Ja Peikko menee. Minun  karu tehtävä onkin opettaa Peikko ujostelemaan. Kieltää ihmisiä koskemasta Peikkoon, suojeltava kuin vastasyntynyttä.
Kuinka sanot innokkaalle mummolle että "Älä koske siihen lapseen, anna sen olla, älä kiinnitä mitään huomiota. Jos Peikko sinulle hymyilee, niin hymyile takaisin, se ei ole lupa koskea, napata syliin."


Niin monet kädet on näitä Peikkoja hoitanut, liian monet. Ja välillä taas hoitoa ei ole ollut ollenkaan. Niinpä hoito otetaan sieltä mistä saadaan, kaikki kelpaa. Ihmisen perustarve on tulla hoidetuksi, tarve odottaa tyydytystä. Ongelmia tuleekin siinä vaiheessa kun lapsi lähtee kenen vaan matkaan, maailmassa on niin paljon pahoja ihmisiä, kuinka suojella PeikkoLasta?
Kun Peikko saapuu sijaiskotiin, on sijaisvanhemmilla uskomaton urakka edessä, saada Peikko tajuamaan että "Minä olen se joka hoitaa. En ole lähdössä mihinkään, Et tarvitse enää muita hoitajia."

Kuinka kauan Peikoilla menee että he alkavat sijaisvanhempiinsa luottaa, sitä ei kukaan tiedä. Niin paljon tekijöitä, mitä kaikkea Peikko onkaan kokenut, kuinka pahasti Peikkon hoito on lyöty laimin, minkälaiset sijaisvanhemmat ovat.. ja ihmisten välinen kemia, kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa. Tässä hommassa sillä on todella suuri merkitys. Tähtiin kirjoitettuja juttuja on paljon, mutta on myös niitä painajaismaisia sijoituksia. Liian usein syytetään lasta, vaikka olisi tarkan peiliin katsomisen paikka.

Välillä vaaditaan ripaus taikaa, että saadaan rikotut Lapset taas ehjiksi.

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Tylsää arkea

Sijaisvalmennuksen kotikäynnillä myös Keijun mielipidettä kyseltiin. Kyseltiin mikä on parasta tässä perheessä. Keijun vastaus oli "Huomailu on parasta, se että kun kysyy, niin käännetään päätä."   Muutama päivä siten keskusteltiin aiheesta, kammotappelupäivän päätteeksi. keiju silloin tokaisi "Äiti mä en aina jaksa noita sun juttuja, leikkisit vaan lastes kanssa!" Siitä sitten pakkaamaan "kotipsykologin" viitta komeroon ja legolaatikolle.

Mutta se Huomailu. Miksi se on joillekkin niin vaikeata? 17000 lasta suomessa ei voi asua kotonaan. Surullista. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?
Onko siellä vanhempina niitä vapaankasvatuksen tuotoksia, ihmisiä joiden ei koskaan ole tarvinnut mistään pitää huolta? On aina voinut keskittyä vain itseensä? Ei huomaile muita kuin itsensä.
Vanhempia joiden ei ole koskaan tarvinnut lapsuudessaan kohdata vastoinkäymisiä. Aikuisiällä kohdatut vastoinkäymiset saakin tarttumaan pulloon, kukaan ei enää silotakkaan polkua edessä.
On vanhempia joita ei ole huomailtu, kuinka heiltä voi vaatia huomailua, he eivät tiedä, ymmärrä.
Monta sukupolvea päihteitä, väkivaltaa.
 Tai ollaan vaan niin mahdottoman laiskoja, sohvalla on kiva köllötellä ja herätä silloin kun itse haluaa.

Ihminen pakenee todellisuutta ja itseään niin monella eri tapaa. Viina ja huumeet.. tv, tietokone, lehdet..joillekkin harrastukset on oivallinen pakotie arjesta, ruoka.. Kyllähän sitä ihminen joskus tarvitsee taukoja arjessaan, aikaa huomailla vain itseään, mutta.......

 Mietitään tulevaisuutta, murehditaan mennyttä. Vaikka ainoa mikä ratkaisee on tämä hetki. Ja se on lapselle tärkein. Ei muistanut Keiju tykkimäkiä eikä Muumimaita. Isin ja äidin kanssa metsäretkellä oli kivointa mitä me yhdessä tehdään. Eli kävellään lähimetsään ja juodaan pillimehut kannon nokassa tai kivellä istuessa. Ja se kun käytetään auto pesussa!! Mikään ei oo niin hauskaa!!!

Tappavan tylsä arki on Keijuille ja Peikoille elintärkeää. Elämässä kun on saattanut jännitystä olla jo enemmän kun monella aikuisella.