tiistai 21. elokuuta 2012

Ja kuinka sitten kävi?

Ei ollut vaalenapunaiset lasit sokaissut minua näkemästä Peikkoa sellaisena kun hän on.

Aamulla herätessäni olin jo hyvinkin luottavaisella mielin viemässä Peikkoa arvioitavaksi. Kun psykiatrin ja terapeutin perässä käveltiin pitkin sairaalan käytäviä, myönnän, että jännitti. Peikko katseli ympärilleen valtavilla silmillään tiukasti kädestä kiinni pitäen.

Sijoitetuille lapsille on hyvinkin yleistä käyttäytyä lähes samalla kaavalla kun käyttäytyy perheeseen syntynyt vauva. Eli nyt kun Peikko on ollut meillä 8 kuukautta on hänellä hieman ongelmia olla minusta erossa. Tarrautuu minuun ihan kun 8kuukautta vanha lapsi tarraa bioäitiinsä. Aamupäivän ulkoilukin hoidettiin käsi kädessä pihaa ympäri kävellen. Herttaistahan se on kun pikkuinen käsi pitää tiukasti kiinni ja välillä halaa jalkaa.

Arviossa Peikkoa jännitti ja ujostutti, niin paljon että tätejä piti kurkkia minun hihan takaa. Ensimmäistä kertaa Peikon menneisyydestä hänen kuullen puhuttaessa, Peikko kuunteli todella tarkkaan. Toiset asiat kerroinkin ikäänkun Peikolle " Muistatko kuinka kiljuit silloin sen koko yön ja muistatko kuinka Äiti silloin lauloi ja kun heräsit olit niin vihanen, että revit Äitiä naamasta? Ja kuinka Äiti vaan piti sinua sylissä, eikä päästänyt pois vaikka olit kuinka vihainen"

Peikko istui sylissäni koko ajan piirsi, terotti kyniä, leikki pikkuautoilla. Välillä vähän kiemurteli, mutta pysyi sylissä.  Muutamaa minuuttia ennen kun rupattelu loppui, Peikko hyppäsi sylistä pois, mutta jäi tuolini ympärille kieppumaan. Olin Peikosta niin ylpeä!!!

Emme tarvitse terapiaa tällä hetkellä. Muutaman kuukauden päästä menen raportoimaan tilannetta ilman Peikkoa. Mutta turvallista tietää, että sielläkin on ihmiset jotka ovat valmiina meitä auttamaan jos jotain tapahtuu ja minun taidot eivät riitäkkään.

Tässä onkin herännyt ajatus... nämä oli ensimmäiset ammattilaiset jotka Peikkoa ja minua kauemmin kun 15 minuuttia tarkkaili. Entä jos olisinkin vaan valehdellut  sossuille, että kaikki on hyvin ja ollaan kiinnytty ja poikaan rakastuttu? Kun kuitenkin on niitäkin lapsia, joiden koko sijoitus aika on silkkaa piinaa. Narsistisia luonteenpiirteitä omaava ihminen osaa puhua niin että olisi maailman paras ihminen. Entä jos sossun vierailun jälkeen kun ovet suljetaan ja lapsi on kotona, kaikki onkin toisin? Viranomaisille esitettyä näytelmää?


Hui!!

tiistai 14. elokuuta 2012

Asennevamma-ammattilainen

 "Mene vaan terapiaan, Peikolla on paljon pahoja asiota jäänyt menneestä, Et sinä niitä pysty avaamaan. Kaikkeen kun ei maalaisjärki vaan riitä"

Näin rohkaisevasti minulle sanoi henkilö joka on Peikon nähnyt 2 kertaa. Puolivuotta sitten ja nyt. Molemmilla kerroilla vain vilaukselta.

Entä jos saan vastaani tuollaisen Ammattilaisen? Ammattilaisen joka tuijottaa vaan paperia joka on kirjotettu 8 kuukautta sitten. Onko vaalenapunaiset lasit sokaissut minut näkemästä Peikon vikoja? Vai onko joidenkin ammattilaisten lasit jo niin likaiset, että niistä ei enää näe mitään kaunista läpi.

Olen innoissani menossa terapiaan ja aion ottaa sieltä kaiken irti mitä meille opetetaan. Mutta ärsyttää vähättelevä asenne, ja se ettei vaivauduta Peikkoa edes katsomaan kun ladellaan noinkin motivoivia ja rohkaisevia sanoja.

Nyt onkin meidän elämässämme taas uusi aika alkamassa, joten voipi olla että terapia tulee juuri oikeaan kohtaan. Minä palasin töihin, Innosta puhkuva Keiju alotti eskarin ja Peikko meni perhepäivähoitoon.

Peikon onneksi minulla on maailman paras pomo, joka on kokoajan sanonut, että teen niinkuin parhaaksi nään. Nyt tilanne on se että töihin on palattava, mutta minun mielestä parhaaksi on lyhyet työpäivät. :)

Mä vaan niin rakastan mun elämää!! Rakastan ihmisiä ympärilläni. Ihana perhe ja ihania ystäviä, joilta saan voimaa taistella tuulimyllyjä vastaan tai meloa kuohuvassa koskessa.

Ihana Peikko jota rakastan. Jonka takia aion olla "Ihme". Jonka takia olen opetellut taikomaan :)

torstai 9. elokuuta 2012

Virallinen Arvio lähestyy

Nyt jännittää... lastenPsykiatriselta tuli kutsu.

Pitäisi viedä Peikko arvioitavaksi.

Totuuden paikka, olenko Oikeasti osannut tehdä oikein vai romuttuuko luuloni ammattilaisen silmien alla.

Heidän papereidensa lapsi ja meillä asuva Peikko eivät minun mielestäni ole enää sama tyyppi.
Jos he yhtäläisyyksiä paljonkin näkevät, täytyy myöntää, että petyn.

Viime tapaamisessa kuulin mieltä lämmittävän lauseen. "Ihanaa olla taas Peikon kanssa ku se on niin iloinen, ehkä jopa iloisempi kun ikinä!"

Meille on niin valmennuksessa, kuin sossujen palavereissa sanottu, että ei pidä liikaa kertoa vanhemmille kuinka kivaa lapsen kanssa on, on kuulemma liian rankkaa kuunnella kuinka kivaa lapsella on toisten vanhempien kanssa. Mutta eikö jokainen vanhempi toivo, että oma lapsi on onnellinen. Vaikka olisi kuinka kamoissaan tai masentunut, luulisi olevan helpottavaa kun kuulee, että lasta rakastetaan ja että hänen kanssaan on hauskaa.
Minä ainakin haluan olla biologisille vanhemmille aito, rakastava ihminen, äiti. En virallisella tyylillä arjesta kertova perhehoitaja.

Ja Peikko ainakin pärjää. En tiedä mitä hän tajuaa, mutta ei voi tehdä huonoakaan kun kehun häntä kovasti bioille ja suhtaudun bioihin tapaamisissa kuin pitkästä aikaa tavattuun ystävään. Jos heistä tuntuu pahalta katsella minun ja peikon rakastavia välejä. Se ei ole minun ongelma, eikä Peikon. Se on heidän ongelma. En aio muuttaa käytöstäni heidän takiaan. Peikko on tärkein, minä rakastan häntä myös silloin kun biot on paikalla.