sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Syli

Niin moni sijaisvanhempi tuskailee sen asian kanssa, että lapsi ei tule omaehtoisesti syliin. Ei ole koskaan tullut. Kosketusyliherkkyyttä alkaa olemaan jo todella monella lapsella.
Kosketus on kuitenkin lapselle lähes yhtä tärkeää kuin ruoka.

Minä uskon niin että jokainen lapsi oppii kosketukseen, kunhan se hänelle sopivalla tavalla opetetaan.

On vaan käytettävä mielikuvitusta, keksittävä keinot, joilla voidaan ihoa kosketukselle opettaa.

Lasta on kuunneltava ja keksittävä juuri sille lapselle sopivat konstit.


Lapsi joka pystyy pitämään sormiaan kuumalla levyllä, mutta ei voi kävellä paljain jaloin nurmikolla tarvitsee erilaisen kosketuskoulun kuin huumevauva jonka iho on niin herkkä, että kosketus saa hänet huutamaan tuskasta. Lasta hoitavan ihmisen on  opeteltava "kuuntelemaan" sitä pientä ääntä oman itsen sisällä joka kertoo mitä lapselle voi tehdä ja mitä ei. Itkua ei pidä säikähtää, on opittava erottamaan epämukavuus itku tuskaitkusta. Jos lasta vaattetkin satuttaa, päivittäiset hetket vaikka sulalla sivellen voi olla  ensimmäinen askel kohti parempaa kosketuksen sietoa tai voi alottaa vaikka sillä että kosketus tulee iholle hyvin hyvin hitaasti. Vesi voi olla joillekkin oivallinen apuväline, tai mitä ikinä keksiikään.

Itsensäkin voi opettaa olemaan kutisematta, joten kyllä kosketusta kavahtavan voi opettaa sietämään kosketusta.

Kun Peikko meille muutti ei häntä saanut sylissä pitää, ellei hän niin tahtonut. Mielestäni tartutaan näiden lasten kohdalla liikaa Oman kehon itsemääräämisoikeuteen. Kuinka lapsi joka ei sylissä ole ollut voi ymmärtää kuinka tärkeä paikka se on? Ei haluta loukata lasta. Ja itse loukkaannutaan siitä, jos lapsi ei osaa olla sylissä, eikä osaa ottaa vastaan sen tarjoamaa lohtua. Jos lapsi muuttuu pökkelöksi sylissä, on sijaisvanhemman tehtävä sitten pitää sylissä pökkelöä. Ja tehtävä sitä niin usein, että pökkelö pehmiää. Minä en pelästynyt sylissä siiliksi käpertyvää Peikkoa, jonka nopeat pikkuiset kädet raapi naamani verille. Palkka niistä naarmuista on se, että Peikko ei tiedä mitään niin ihanaa ja hyvää paikkaa kun Äidin syli.

Kumpi satuttaa lasta enemmän, se ettei häntä opeteta olemaan sylissä, vai se, että häntä pidetään sylissä, vastoin hänen omaa tahtoa?

Ja jos on kyse jo isommasta lapsesta, on vaan keksittävä keinot päästä lapsen lähelle, olkoon se keino sitten vaikka tandem benji hyppy, niin keino on keksittävä!!! Kun opettelee lukemaan ihmistä, (nämäkin lapset ovat ihmisiä, voitko uskoa, hihi, pitäis varmaan mennä jo nukkumaan ) niin kyllä sieltä ne oikeät keinot löytyy. ja täytyy muistaa se, että jos suljet itsesi, et voi koskaan nähdä toisen sisään..

Ja yhden asian pyrin muistamaan joka päivä.. tai 2.. tai on niitä useampiakin mutta nyt tähän sopivia. Sitkeys ja tilannetaju. Sitkeästi jatkaa ja toistaa jotain asiaa niin kauan että haluttu lopputulos saavutetaan tai niin kauan, että tilannetaju sanoo... tää ei onnistu, on aika keksiä uusi keino.


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Sinisiä, isoja, pieniä, vanhoja, uusia, monta vierekkäin, matalia, korkeita, ikkunallisia, ikkunattomia, pyöreitä, vinoja, narisevia, valkoisia, pimeitä, valaistuja.....

Rakkaan ystäväni odotus on loppusuoralla. Hän on ottanut sen rohkean askeleen joka vie ovelle. Sille ovelle josta sijaislapset astuu perheeseen.

On ollut ihana seurata tämän naisen matkaa. Musta ei varmaan olis sijaisäidiksi lausahdusksesta, tähän pisteeseen. Heitä on matkan varrella koeteltu sulkemalla ovia edestä mitä ihmeellisimpiin syihin vedoten. Parinpäivän takainen puhelu kertoi minulle miksi ovet oli mennyt kiinni. Siksi, että juuri nämä lapset heille tulisi :)

Elämä on ihmeellinen. Se tuuppii hellästi kohti oikeaa suuntaa, jos ei tajua vihjeitä, se kolauttaa kovempaa. Jos ei ymmärrä sitäkään. Tulee stoppi, keinolla tai toisella.. Elämän edessä ei ole muuta vaihtoehtoa, kun nöyrtyä. Sydän avoinna, ottaa vastaan mitä elämällä on tarjota. Niin iloiset kuin surullisetkin asiat.  Helpoimmalla kuitenkin pääsee kun opettelee lukemaan niitä pieniä tuuppauksia ja koittaa ymmärtää miksi joskus ovi menee kiinni ihan nenän edessä. Ja opettelee myös kuuntelemaan sitä ääntä joka joksus sanoo, että edessä oleva ovi ei ole minua vasten. Valintoja, valintoja ja valintoja, niillä jokainen rakentaa oman elämänsä.

Ja joskus ovi aukeaa ihan yllättäen, siitä kannattaa kuitenkin kurkistaa ennen kun hyppää . Mutta ei pidä odottaa liian kauan. Sydän kertoo kyllä oikean vastauksen.

Viikko sitten minulle avautui kaksi ovea aivan yllättäin. Isoja ovia, molemmista astuin sisään, Toinen ovi on kesämökin ja toinen... en oikein tiedä. Mutta oman mukavuusalueeni ulkopuolelle se on. Enkä vieläkään tiedä mitä sen oven takaa löytyy, puolen vuoden päästä olen viisaampi sen asian suhteen :D

Mitä sitten antaisin ystävälleni neuvoksi, jos hän minulta semmoista kysyisi... Ehkäpä sen että, muista aina olla rehellinen. Ennenkaikkea itsellesi.

Onnea ja suojelusenkeleitä matkaasi Rakas Ystäväni. Jos tulee jotain asioita mistä pitäis päästä "ryöppyämään", niin sä tiedät missä mä asun :)




torstai 13. syyskuuta 2012

Oma jaksaminen

Olen huomannut, että synnyttänyt nainen häviää täysin oman vauvansa maailmaan ja tulee sieltä noin vuoden päästä takaisin "esiin". Minulle on molemmilla kerroilla käynyt samoin.

Täydellinen keskittyminen uuteen lapseen on kieltämättä aika rankkaa, mutta niin Äidit tekee. Nyt kun 9kk on kohta takana huomaan kaipaavani itseäni. Omaa aikaa, yötä erossa Peikosta. Kiintymys on jo välillä niin tiivistä, että oman mielenterveyden kannalta on alettava itseään hieman irrottelemaan. Onneksi rakas Mieheni on astunut esiin taka-alalta. Ja on alkanut vahvistamaan omaa ja Peikon välistä suhdetta. Hienosti hän on malttanut omaa vuoroaan odottaa. Lapsella kun ei välttämättä ole resursseja kiintyä kun yhteen henkilöön kerrallaan. Minuun Peikko kiintyi niin kovasti, ja minä häneen, että Miehelläni olisi ollut lähes mahdoton tehtävä siihen väliin tulla.

Onneksi arki on samanlaista kuin ystävien bioperheissä. Heidän kanssaan voi jakaa sisaruustappeluiden ja yövalvomisten kurjia fiiliksiä. Sijaisvanhemmuuteen liittyvät "kiemurat" voi sysätä sitten Sossujen niskaan.

Meillä on nyt arki astunut kuvaan. Töineen ja hoitoineen. Saa siis mummola yötkin alkaa, ei ehkä viikkoakaan liian aikaisin, eikä myöhään.

Yksi suurimpia asioita mun jaksamisen kannalta on ollut tää blogi. Kun aloin tätä kirjottamaan, en tiennyt miksi niin tein. Ja jotenkin käsittämätöntä, että kirjotan edelleen. Välillä inspis ollut hieman kateissa, mutta joku minua tämän pariin aina vetää. Ihan mielettömän itkettävän ihanaa palautetta oon saanut niin tutuilta kun tuntemattomilta. Se on auttanut jatkamaan kirjottamista, joka taas auttaa jaksamaan. Nyt kun blogi on luettu yli 10 000 kertaa, luulen että joku muukin on tästä jotain saanut, kun minä. Mun armas siippani epäilee että mulla on vaan stalkkeri, että ei kukaan tätä oikeesti lue. Niin tai näin. Kiitos teille jotka lukee, ootte auttanut mua jaksamaan ja jatkamaan.

Ja juuri kun tuntui että sijaisvanhemmuus ei välttämättä ookkaan mun juttu, soitti Sossu ja kysyi haluanko lähteä paikalliseen kirjastoon siajisvanhemman roolissa puhumaan ehkä halukkaille tuleville sijaisvanhemmille. En miettinyt hetkeäkään. Ikimuistoinen parituntinen mulle, ja sain siitä varmaan enemmän ku kukaan kuulijoista. Mut sysättiin takas siihen varmuuden tilaan, että tää on mun juttu. Elämä on ihanaa, se tuuppii hellästi, jos sitä ei huomaa se tönäsee vähän kovempaa, niin kauan se kopsauttelee, että tajuaa mitä sillä on annettavaa.  Taas kaikui päässä se ainoa "oppi" joka oon Keijulle antanut "Älä koskaan, ikinä, milloinkaan anna periksi." Toki oon muutakin yrittänyt opettaa mutta toi on SE "Muista aina että vanha äitis tapas sanoa "Älä koskaan, ikinä, milloinkaan anna periksi!!"" :D (toi piti lukea mahtipontisella äänellä)

Periksiantamattomuus, rakkaus ja positiivisuus. Mausteeksi mustaa huumoria ja ystäviä, lapsia ja koiria. Ne on mun onneni salaisuudet.





torstai 6. syyskuuta 2012

Mitäs tänään

Peikko on kohta kuukauden ollut hoidossa. Ja en olisi uskonut kuinka hienosti on kaikki mennyt. Pari yötä näkyi painajaisia ja ekat viikot oli Peikko tosi vihainen, kotona. Hoidossa käyttäytyy juuri niin kuin 2 vuotias kiltti mutta vauhdikas poika käyttäytyy.

Olen vaan niin ylpeä Peikosta!! Siitä kuinka hyvin se minuun luottaa. Kun kerran äiti sanoi että hoitoon voi mennä, niin sinnehän mennään. Pitää vaan pitää huoli, että tulen aina olemaan sen luottamuksen arvoinen!

Ja toinen ylpeyteni aihe. Keiju Eskarilainen, hampaitaan tiputtava kipakka neiti. Jolla jutuista päätellen teini-ikä alkaa olla lähellä "ÄRSYTTÄÄÄ" "Ihan sama" ja "Mitä välii" armoton juputus joka asiasta "Aattelemiltä tuntus, jos säolisitlapsi ja senäiti, vaan komentais, puesitä ja puetätä, Ärsyttäää!!!" (toi pitää lukea semmosella teinipainotuksilla) No, koska normi komentelu ei tehonnut, aloin puhua samalla lailla "Arvaa, miltätuntus, jos olisit äitijoka onollutöissä ja se tuleehakee eskarista lastaanjase, vaan pyöriija, sanoo ÄRsyttäää!!!" Toimi, ainakin kerran. Eskarikaverit tuijotti mua suut auki ja alko kikattamaan, Keiju puki kiltisti päälle ja lähettiin kotiin. Tajus !

Vanhemmuus on aikamoista taiteilua. :D

Sijaisvanhempana uuden lapsen "sisäänajo" on ehkä vielä hieman enemmän antennit pystyssä olemista. Kun Peikko tuli meille me laulettiin paljon yhdessä karaokea. Nyt laitteet on saanut olla lähes koko kesän ihan koskematta. Sadepäivän ratoksi ajattelin laulaa muutaman kipaleen ja Peikko suuttui,  ilme muuttui pälyileväksi ja Peikko komensi minua, yritti sammuttaa laitteet ja komensi "HIJAAAA!!" Kun en komennoista huolimatta lopettanut, meni Peikko sohvalle makaamaan, tunki sormet suuhun ja tuijotti lasittunein silmin, reagoimatta mihinkään. Jatkoin laulamista, muutaman biisin päästä Peikko nousi istumaan ja alkoi lukemaan kirjaa ja jopa pyysi laulamaan lisää. Muistiko hän sekavan mielentilan joka oli läsnä silloin kun viimeksi laulettiin? Tuliko laulamisesta taas kerran kaikki kauhea mieleen.

Näin pienelle oma historia on vaikea käsittää, kun ei ole sanoja tapahtuneille asioille. On vaan mielen kaaos, mikä tupsahtaa esiin mitä omituisimmissa tilanteissa. Nyt olen alkanut sanottamaan Peikolle menneisyyttä

"Olipa kerran Tyttö ja Poika jotka rakastuivat, he kovasti halusivat oman lapsen, mutta kaikki ei mennytkään niin kun he olivat ajatelleet. . . . " Ehkäpä Peikko jonain päivänä tajuaa itse olevansa se lapsi.. Ja saa sanat muistoilleen.