lauantai 24. marraskuuta 2012

Itkun täytteinen päivä takana. Järkyttävä uutinen odotti aamulla lukijaansa.  Tuli oli vienyt ystäväni kodin, häkä rakkaat koirat.
Ymmärrys hukassa, kuinka hänelle, joka on kokenut jo kaikenlasta voi käydä näin.. Hän menetti kaiken.

Nämä asiat rysäyttää oman elämän kertaheitolla uuteen järjestykseen.

Ei tarvitse miettiä sitä palautuuko Peikko joskus omiensa luokse, eikä sitä minkälainen räiskyvän Keijun murrosiästä tulee, olenko kasvattanut heitä kieroon vai suoraan.. istutanko arestissa vai keskustelenko rakentavasti, söikö Keiju nyt tarpeeksi ja mennäänkö minuutillen nukkumaan, kunhan he vain selviäisivät hengissä, läpi elämän, aina vanhuuteen saakka.

En voi kuvitella tuskaa jota ystäväni on kokenut kun on kolme koiraansa, perheensä, haudannut palaneen kotinsa pihaan. Mitä on mahtanut ajatella. Oli onneksi tehnyt sen päätöksen, että aikoo itse elää. Reunalla on varmasti käynyt.

Mielessäni riitelee palanut talo ja pimeys, tuska.. jostain kuitenkin pilkahtaa muisto punaisena loistavasta apilapellosta, jossa yhdessä koirinemme kävelimme ja olimme onnellisia. Toivottavasti ystäväni tuon onnen vielä joskus jostain löytää.

Uskon, että kaikella on tarkoitus, toivon että tämänkin tuskan tarkoitus vielä joskus kirkastuu.
Julmalta se tuntuu nyt.

Ystäväni perheen muistolle:

Nyt olen vapaa
ja mukana tuulen
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa
vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.

Eino Leino


perjantai 23. marraskuuta 2012

Lapsen oikeuksia

Kuka pitää vastasyntyneen puolia? äiti ja isä?

Pienellä lapsella ei ole vielä omaa ääntä. Hänellä on oikeus omiin vanhempiin ja perheellä on oikeus olla perhe. Vaikka äiti olisi aina kännissä ja isä ravistelisi, jos itkee. Pienestä vauvasta on ammattilaisenkin vaikea sanoa minkälaista hänen elämä on, jos vaan ruokaa saa ja kasvaa suht normaalisti. Pienokaisen yksin jättäminen, ei näy päällepäin ihan heti.  Mutta säröt mitä se lapseen jättää seuraavat häntä koko elämän. Toiset saavat uuden kodin, missä voi säröjään korjata, toiset eivät. He hajoavat vielä pahemmin.

Välinpitämättömyys ja hyväksikäyttö on ehkä jopa pahempia kun väkivalta. Mustelmat ja murtuneet luut näkyy helpommin ja joku alkaa pitämään lapsen puolia jos niitä löytyy.

Kun tilanne on päässyt siihen, että taapero ei hymyile, ei tapaile sanoja, ei matki toisia. Käyttäytyy toisaalta kaoottisesti ja välillä on kuin nukke. Sielu on jo pahasti säröillä, sitten vasta löytyy näillekin lapsille joku joka pitää puolia, ehkä.
Ehkä heidät leimataan vaan häiriköisi ja pillereillä tainnutetaan käyttäytyviksi. Heidät tungetaan muottiin. Ongelma siirretään tulevaisuuteen.

Kuvittele särkynyt peili johon katsot. Kuva on moninkertainen ja jokaisesta ehjästä kohdasta katsot takaisin. Mutta kokonaisuus on aivan hajalla, vääristynyt. Peikko, vähän sirpaloitunut, heijastaa tunteita ja tilanteita. Välillä kaoottisesti kuin rikkinäinen peili joka kertoo tunteet niin moneksi kun säröjä on, mutta välillä katseeni osuu isoon ehjään kohtaan ja peilaus on häkellyttävän tarkka ja kirkas.
Minä olen tällä hetkellä Peikolle tärkein aikuinen, minua hän matkii, niin hyvässä kuin pahassa. Välillä on käytävä ehjän oikean, seinällä roikkuvan peilin edessä kysymässä, "Aiheutinko minä tuon reaktion"
Näiden säröisten ja hajonneiden lasten kanssa elävien ja olevien kannattaa muistaa tämä. Ottamatta mitään henkilökohtaisesti.

Jotku lapset taas elää täysin passattuina, heiltä ei odoteta mitään ja kaiken he saavat, kunhan vaan pyytävät. Kun tulee aika mennä töihin, vanhemmat hakevat työpaikan. Joillekkin on täysin ylipääsemätöntä ymmärtää, että töihin pitää oikeasti mennä jokapäivä ja että siellä on oltava niin kauan kun sopimukseen on tunteja merkattu. Ja siellä on tehtävä myös töitä. Kukaan ei tule tekemään niitä heidän puolesta. Hämmästytään sitä, että kuussa ei saakkaan kymppitonnia käteen ja sekin vielä, että palkasta maksetaan veroa. Ruokaa ei osata laittaa, eikä pyykkiä pestä. Turha on vanhempien siinä vaiheessa sanoa, että oman lapsen ei halunnut kokevan sitä samaa kun itse koki nuoruudessaan. Kuka pitää näiden lasten puolia, koska vanhemmat on täysin välinpitämättömiä lapsiaan kohtaan, vaikka kulissit olisikin kunnossa ja kultaiset lusikat katettu ruokapöytään.

Lapsella on oikeus olla rakastettu, hänellä on oikeus kuriin, oikeus siihen, että häneltä vaaitaan asioita.
Oikeus siihen, että vanhemmilta saa kaiken mitä tarvitsee, ei kaikkea mitä haluaa.

On Lasten Oikeuksien Päivä ja Ihmisoikeuksien päivä, eivätkö lapset ole ihmisiä?



tiistai 20. marraskuuta 2012

Enttententten

Sijaisvanhemmuus on vienyt mua kun eväspussia. Nyt yksi paikka tai asia jossa olen mukana pyytelee että saisi antaa myös minun kasvot tälle blogille. Mahtava projekti, jossa olen mukana osittain tämän blogin takia.

Ja kerrankin olen siinä tilanteessa, että en tiedä mitä tekisin.
On turvallista kirjoittaa salaa ja ajatella, että Metsärannan Emäntä voisi olla kuka tahansa vastaantulija jolla on 2 suloista lasta.

Ja toisaalta olen saanut niin paljon hyvää palautetta ja kiitosta kirjoituksistani, että pitäisikö minun itseni pistää likoon ja olla oikea ihminen. Enkä vaan joku, vaan olla minä.

"Kel onni on se onnen kätkeköön!" Miksi ihmeessä... eikö onnea pidä jakaa, antaa oman onnellisen tarinan voimaannuttaa lukijaansa.

Mutta minä, ihminen, joka on ollut aina avoin, kuitenkaan päästämättä melkein ketään liian lähelle. Avaisin elämäni ja äitiyteni kaikille. (Onneksi en alkanut kirjottamaan parisuhdeblogia hahahahahahha :DDD )

Mitäs mä oon tänne kirjotellu... oo se kuka oot... älä häpeä itseäs... rohkeutta... niin, että taitaa salaperäisyyden huntu MetsärannanEmännän ympäriltä tipahtaa.

 Kyyninen ja rakkaudeton maailma tarvitsee meitä sinisilmäisiä, jotka kaikesta huolimatta ja siitä johtuen jaksavat uskoa ihmiseen. Uskoa siihen, että niin kauan kun ihminen on elossa, hän voi muuttua.


perjantai 16. marraskuuta 2012

Mitäs meille

Voiko tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että meillä menee hyvin? Siitä, että meillä on kaikki palapelin palat loksahtaneet paikoilleen.
Tietenkin tämä on vasta ensimmäisen vuoden tilanne. Kaikki voi vielä muuttua ja varmaan ongelmiakin tulee.

 Niin moni ensimmäistä vuottaan sijaisvanhempana elävä on hajalla. Tukea ei ole tullut, tai jos sitä on tullut, niin se ei ole ollut sellaista kun perhe olisi tarvinnut.
Järkyttäviä tarinoita saa lukea sijaisvanhempien keskustelupalstoilta. Ovatko he vain jäävuoren huippu vai kaikkein huono-onnisimmat? Minun ehkä pitää lopettaa vertaistukilukeminen, koska sieltä saan vaan pahan mielen, koska en voi näitä arjessa tarpovia sijaisvanhempia mitenkään auttaa.  Niin monen kirjaimet on järjestäytyneet kertomaan, että lapsen etu on unohtunut ja ajatellaan vain biojen etuja. Liian usein tapahtuvat tapaamiset sirpaleiselle pienokaiselle, hajalla olevien biojen kanssa ei anna aikaa paranemiselle.  Lapsi on jatkuvassa hälytystilassa. Hän ei voi rentoutua pallottelun keskellä missään.

Ei ole sossujen tehtävä helppoa. Jos lukee oppikirjaa ja toimii sen mukaan, metsään menee ja lujaa. Jokainen sijoitettu lapsi kuljettaa mukanaan erilaista tarinaa, erilaisia ongelmia, erilaisia vanhempia. Jokainen sijaisvanhempi on erilainen. Kaikkia ei voi käsitellä samalla kaavalla. Jos sossu ja sijaisvanhemmat eivät löydä "yhteistä säveltä" jos heidän keskeinen kommunikaatio ei pelaa, on asioiden hoitaminen vaikeaa.
On perheitä jotka kaikesta huolimatta ei löydä yhteyttä lapseen, perheitä jotka eivät löydä yhteyttä sossuun, perheitä joita apu ei tavoita, perheitä jotka joutuvat muuttamaan ja salaamaan asuinpaikkansa koska biojen kanssa ei saa asioita toimimaan, perheitä,jotka ei halua tukitoimia. jnejne... Onneksi on myös meitä, joilla kaikki sujuu hyvin.

Peikolla on lottovoittosossu. Hänelle voi sanoa mitä vaan ja osaa meitä niin hyvin lukea, että apu/tuki on juuri se mitä tarvitaan. Startti on meidän osalta loppu, eli sijoituksen alkuajan tuki, kotikäyntejä ja keskustelua.  Nyt pitäisi keksiä mitä tukea tarvitaan seuraavaksi. Ehkä sekin selviää tässä talven aikana.

Peikolla on kaksi äitiä ja kaksi isää, kaikki yhtä tärkeitä ja arvokkaita ihmisiä. Siinäkään ei ole mitään draamaa, eikä eriskummallista, niin vain on. Lottovoittovanhemmatkin!! :D

Siitä päivästä kun Peikko nähtiin ensimmäisen kerran on yli vuosi. Paljon on tapahtunut. Niin pitkä aika mikä tuntuu silmän räpäykseltä. Jos olen joskus aikaisemmin sanonut elämästani sen olevan vuoristorataa.. niin ei  se ole sitä ollut. Nyt se on ollut sitä.  Huima vuoden mittainen rata on takana. Ja en voi sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Voisin pari pahinta vaihtaa poutapilvisiksi +25 kesäpäiväksi. Jolloin lapset olisi mummolassa.

Se pieni, varuillaan oleva, kulmien alta meitä tarkkaileva poika on nyt vauhdikas, huumorintajuinen, suloinen, avoin, hassu, reipas, nokkela, erikoinen ja ihana. Joka on oppinut lähettämään lentosuukkoja ja suukottaa kämmenselkää. Söpöilee mummoille kaupassa. Höpöttää kokoajan ja reuhaa ja tappelee Keijun kanssa.

Suloisin poika IKINÄ! Ja ei, en tunne huonoa omaatuntoa. Olen onnelline ja kiitollinen! Meidän onnemme ei ole toisilta perheiltä pois.

Olemmeko me vain jäävuoren huippu, vai vaan onnekkaita?

torstai 1. marraskuuta 2012

Akala inua!!!

Huono omatunto on ollut takataskussa jo monta päivää. Lähes päivittäin töiden jälkeen jotain ohjelmaa, Keijun harrastuksia, lenkkeilyä ja uutta harrastustani, salilla käyntiä. Jos 2 kertaa jotain tekee, se lasketaan harrastukseksi. Salilla oon käynyt jo varmaan 6 kertaa, joten voin sanoa, että olen jo pitkään käynyt sielä.

Peikko surkeana kädet pitkäällään huutaa "UKAA!"" et nyt pääse mukaan, jäät isin kanssa kotiin. Kiltisti jää ja isin kanssa on jopa hauskaa. Miksi ihmeessä poden sitten huonoa omaatuntoa? Kuuluuko se ihan naisten ominaisuuksiin?

Onneksi en ole ottanut nokkiini niistä keskustelupalstoista, joissa keisarinleikkausäiti, ei oo synnyttänyt, ja se äiti joka ei voi imettää, on kaikinpuolin huono ihminen. No en ole edes näitä palleroita mahassani kantanut, saatika imettänyt. Silti tunnen pääsääntöisesti olevani hyvä äiti ja hyvä ihminen.

Kun 10 kuukautta ajattelee kaiken edelle pikkuisen Peikon. On vaikea päästää siitä toimintamallista irti. Peikko tottelee isiä täysin kun he on kahdestaan, tänäänkin olivat käyneet koirien kanssa lenkillä. Peikko oli ihan täpinöissään, kun oli taluttanut koko matkan koirista isompaa. Ne painii, lukee kirjoja, rakentaa palikoilla ja legoilla. Isän ja Pojan laatuaikaa, ilman akkojen kotkotuksia.

Peikko on kohta ollut 3 kuukautta jo hoidossakin. Ja se on lisännyt huonoa omaatuntoani. Pyrin aina kääntämään esiin sen kolikon paremman puolen, joten hoitoon lähtö on saanut Peikon puhumaan. Kirjaimet on edelleen väärässä järjestyksessä ja niitä puuttuu. Mutta tulee jo 3 sanaa peräkkäin.
Ja puutteista huolimatta puhetta tulee paljon. Kyllä se siitä.

Parin viikon huonosti nukuttujen öiden väsymys ja huonon omantunto kolkutus katosi eilen kun vein Peikon nukkumaan. Iltasuukkosiin ja "Hyvää yötä, Kauniita Unia, Rakastan sinua, Aamulla taas nähdään!" Litaniaan kuului vastaus peiton alta "AKALA INUA!!!"

Niin minäkin sinua <3