keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Väliaikatiedote Metsärannasta

Kiitos kaikille onnitteluista! Vauvanen on huomenna jo 2kk! Uskomatonta.

Meidän arki sujuu vauhdikkaasti. Vauva on onneksi hyvin helppo tyyppi, syö, nukkuu, höpöttää ja naureskelee. Osaa se onneksi vähän itkeäkin ;) Kyllä se on oikea onnenmies! "Äiti miten ihana vauva sun mahasta tulikaan!" Sanoo Peikko lähes jokapäivä. Aamulla ensimmäisenä pitää vauvalle antaa suukot. Sisko kantelee ja höpöttää vauvan kanssa ja vauva nauraa. Vauva on sisarusten mielestä ihana, minä en sitten niinkään.... mustasukkaisuus kohdistetaan minuun. "Sulla ei oo enää aikaa mulle!! Kaikki ilo on kadonnut mun elämästä!!!" Keijulla ottaa ehkä kaikkein koviten tää uusi tilanne... kun on koulussakin käytävä ja äiti ryökäle vaan kotona poikien kanssa.

En olisi 7 vuotta sitten joulupäivänä tyttöjen kanssa pyöreän pöydän ympärillä horistessa uskonut, että kohta mulla olisi suurperhe.... taidettiin siinä se pöydän äärellä kyyneleitäkin vuodattaa asian tiimoilta. Keiju olikin jo olemassa, mutta ei vielä kuukauden päästä tapahtuvasta äitiydestä ollut hajuakaan.

Vauvan myötä Peikko heräsi kyselemään kenen mahasta onkaan tullut... Kyselee minulta syvälle silmiin katsoen "olinhan sinun mahassa" mummi onkin sitten seuraava vaihtoehto.
On pienen niin vaikea tätä tilannetta ymmärtää... Peikko myös kutsuu minua välillä omalla sukunimellään...  Mutt meidän perheessä muilla on eri sukunimi. Onneksi Musti suostuu ilomielin Peikon kanssa saman nimisiksi :D

"Onko tämä talo meidän yhteinen?" No tietenkin! "Jeeee! Meillä on mahtava talo!!!!!"  Eli Peikko miettii tarkasti asioita ja sitä kuinka me kuulutaan yhteen, vaikka nimet onkin eri. "Kun mä olin ensin vauva ja sitten me nähtiin ja sitten musta tuli **** ja sitten mä tykkään susta!!!!" Voi rakas :D juuri niin :D Ja joku pitää lapsia tyhminä!!!!

Arkea pyörittäessä meinaan välillä itse kadota. Aina joku muu menee minun edelle. On ajateltava kolmea ihmistä ennen itseä, ja se tuntuu välillä hieman rankalta. Nytkin kuin ihmeen kaupalla pojat nukkuu... siis molemmat!!!!
Muutama päivä sitten sain itselleni hetken, pääsin yksin saunaan!! Ja kappas sieltä ei tullut enää löylyä.... siellä istuin lauteilla ja itkeä vollotin, kunnes käänsin kiukaaseen lisää lämpöä ja saunoin. Isännälle kun tätä kerroin niin jo nauratti :)

Sektiohaava alkaa paranemaan, vauvanen on pari kertaa suostunut juomaan pullosta. Taidan kohta päästä taas salille ja JUOKSEMAAN!!!!!! Aamupäivän kävelyt Peikon, vaunujen ja koirien kanssa ei ole ihan rentouttavimmasta päästä.... onneksi Musti reippaana poikana astuu mukaan hommiin. Sille on omat valjaat ja aisat. Peikko pääsee tyylikkäällä kyydillä. Musti ihana ei tarvitse edes hihnaa kun se on niin tärkeässä hommassa ♡

Kaikenkaikkiaan olen selvinnyt helpommalla kun kuvittelin. Huima vuosi takana. Keijusta on tullut reipas koululainen, Peikko on kuin kuka tahansa 3v poika, kiltti pieni tissiposki tuhisee menossa mukana. Isännän koulu loppusuoralla. Minä kotirottana, onnellisena semmoisena.

Ei haittaa pimeys! Elämänilon tuoma sisäinen lamppuni valaisee mukavasti! Välillä jos vähän vituttaa, niin se lamppu ei siitä hirveästi himmene ♡

torstai 24. lokakuuta 2013

Miltä tuntuu?

Voisin vaihtaa perheeni siihen ihanaan hoitajaan joka sairaalassa mua hoiti... Olla vaan ja käpertyä Tissiposken kanssa sumuun. Haistella sitä ja hoitaa.. ..

Lauantaiyönä leikkauspöydällä maatessani sain kokea taas jotain järisyttävää. Pieni kapalo, josta tarkat silmät minua katsoivat leijui pääni yläpuolella. "näyttääkö se ihmiseltä?" oli minun SUURI kysymykseni.. Näytti se, jopa lääkärin mielestä. Erikonen huoli...

Voiko ihminen kiitollisempi olla... Tämä tunne on SUURI ja erilainen... kuinka helppoa voikaan olla rakastua lapseen. Tunne on jotain ihan muuta kun silloin kun Keijun sain syliini tai kun Peikkoa meille muutti. Mutta niin oli nekin. Jotain aivan yhtä valtavia tunteita ja niin erilaisia.

Nyt ympärilläni leijuu sumu, usva. Sen sisällä ollaan vain minä ja Tissiposki. joku välillä tulee puhkasemaan tuon sumun, tuulen vire hajottaa sumua ja näen selvemmin ympärilleni. Ensin se ahdisti. Ärsyynnyin, jos joku yritti hälventää sumua ympäriltäni.
Sumu hälvenee hetki hetkeltä enkä oikeasti halua perhettäni vaihtaa...

Keijuun rakastuminen vaati hieman enemmän, mutta vain siksi, että ympäristö kyseenalaisti rakastumisen "vieraaseen" lapseen. Jouduin miettimään itsestään selvää asiaa. Haistakoot paskan kaikki ne, jotka epäilee, että vierasta lasta ei voi rakastaa, jotka epäili, että en Keijua rakastaisi "niin kuin omaa". Anteeksi Keiju, että olen joskus epäillyt tunteitteni aitoutta. Maailman ihanin pieni tyttö. Nyt tiedän että rakastin sinua alusta asti "kuin omaa" (nyt en nää enää kirjottaa kun itken niin kovaa) Mitä tästä opin... ÄLÄ KOSKAAN EPÄILE OMIA TUNTEITASI!!! vaikka kuka sanoisi mitä...

Entäs pikkuinen Peikko. Minä en ole ollut antamassa hänelle tätä... sumua.. usvan sisällä olemista... Onko hän saanut sitä koskaan. Miten sen voi korvata.  Pieni Peikko, jokainen lapsi tämän tarvitsisi... Kuinka voi rakastua lapseen joka taistelee sitä vastaan. Kaikilla voimillaan. Jonka sumu on puhallettu pois hurrikaanin voimalla.  Ei helposti, mutta kun saa sen ensimmäisen hetken pitää sylissä ilman ilmaa halkovaa huutoa ja kasvoja repiviä kynsiä. Kun lapsi juoksee syliin hakemaan lohtua. Kun siltä saa ensimmäisen halauksen, suukon. Kun se samainen lapsi sanoo rakastavansa. Siihen rakkauteen kasvaa. Se vaatii ihan hirveästi. Joskus se tuntuu raastavan sielun pieneksi silpuksi, kunnes se taas lempeästi taputellaan kasaan. Ja joka kerta se on vahvempi ja vahvempi. Erilainen, toki, mutta silti yhtä vahva.

Rakkaus tätä uutta kohtaan on aivan erilasta, se ei vaadi mitään. Se päästää minut helpolla. Se vaan ON.

Nyt minulla on kolme lasta, jokaista kohtaan tuntema rakkaus on murskaavan voimakas, Ja miten helpottavaa on tajuta, että jokaista kohtaan tunteet on yhtä vahvoja, vaikkakin aivan erilaisia. Nyt ei tarvitse enää miettiä, nyt mä tiedän.

Nöyryys ja kiitollisuus elämää kohtaan on...... ei edes löydy sanaa kuvaamaan tämän hetkisiä tunnelmiani.

Elämä on  :) ja minä tällä hetkellä ehkä maailman onnellisin KOLMEN lapsen äiti <3



tiistai 22. lokakuuta 2013

Akvaariorakkautta

Siellä se nukkuu. Sairaalan akvaariokärryssä. Pikkuinen poika. PrinssiUljas, keisarillisen esiintulon itselleen vaatinut. Eli lauantaina Uljaan nimipäivänä näki kuutamon pieni pikkuveli. Peikon mielestä se näyttää Perunalta ja Keijua vaan hymyilyttää <3

Paljon ajatuksia on biologisen lapsen syntymä herättänyt. Kunhan pääsen kotiin, niin päästelen ne tänne :)

Ihana vauva, ihana isoveli ja ihana isosisko. Puhelinnumeronikin oli tänään voittanut 2 miljoonaa puntaa. En voisi onnellisempi olla!!!

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Tämän päivän tuumailuja

Odottavan aika on pitkä... huoh... mun tämän elämän yksi suurimpia oppiläksyjä on kärsivällisyys. Mä olen odottanut lukemattomia asioita, kauan. Tätä lasta kuitenkin kauiten ja nyt muka pari viikkoa on ihan mahdotonta. No jos on 20 vuotta odottanut, niin kyllä per**** sentään pitää vielä pystyä odottamaan rauhassa!! Eikä käydä nyt loppumetreillä hermoilemaan!! Jaksaa Jaksaaaaaaaaaa :)

Olo alkaa olemaan kieltämättä aika tukala. 13kg näillä polvilla lisäpainoa on jo ihan liikaa!! Maha on mahtava :D





Kyykkyyn ylös ja alas ja taivu sinne ja tänne.. eli tapetit on vaihdettu kahteen huoneeseen, tänään naputeltiin viimeiset listat paikoilleen. Hyvin sujuu tuonkin mahan kanssa :D

Keiju on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan!! Kirjeitä tupsahtelee esiin vähän sieltä sun täältä. Viimeisimmässä luki "Äitionläski. Koskaseonraskana." Ihan sama mitä kirjottaa kunhan kirjottaa. Isänsä kanssa kirjeenvaihtoa sohvan nurkasta toiseen. Viimeksi keskustelun aiheena oli oma pieni koiranpentu. Keiju semmoisen haluaa ja voitte vaan arvata haluaako isi :D

Mitäs Peikolle kuuluu. No hyvää, niin kauan kun vauva syntyy..... Peikko on niin mustasukkanen minusta, että oksat pois! Kenestäkään muusta ei tykkää kun äitistä. Ei oo kenenkään muun kaveri. Aamulla kukaan muu ei saa olla äidin kainalossa. Kovasti peikolle olen yrittänyt kertoa, että kohta siinä on aamuisin vauva syömässä niin Peikko vaan sanoo "Niin Ihana Vauva!" Voi laps parkaa, kun totuus iskee... ja voi minua parkaa... ja sitä vauvaa...

No kyllä se siitä joskus taas helpottaa :) mutta milloin... toivottavasti ennen murrosikää olisi edes muutama rauhallinen päivä. 

Äitini kanssa puhuttiin minun hurjasta murrosiästä. Hän kertoi, että oli todella lähellä, että emme olleet lastensuojelun asiakkaita. Hän puntaroi muutaman vuoden päivittäin, pitäisikö minusta tehdä lastensuojeluilmoitus. Onneksi ei tehnyt... papatti ja paasasi. Kävimme myös kirjeenvaihtoa, ja muistan kuinka ne kirjeet kyllä porautui sielujen sopukoihin, vaikka ei ehkä siltä näyttänyt. Äitini sanoi, että hänestä tuntui kuin nekin olisi valunut kuin vesi hanhen selästä. Minä siihen vastasin ehkä elämäni viisaimmilla sanoilla, "ehkä valui, mutta sen veden päällä tämä hanhi ui."

Papattakaa lapsillenne, opettakaa, neuvokaa, näyttäkää, korjatkaa, ihan mitä vaan. Ammentakaa hanhelle vettä missä se voi kunnolla uida, että ei räpylät raavi pohjaa <3

torstai 19. syyskuuta 2013

Tiktaktiktak

Arki soljuu vieden ajatukset kohti aikaa kun meillä on 3 lasta. 9.10 on jo aika lähellä. Iso maha alkaa tuntua omalta ja ahdistukset on jäänyt taakse. Ilolla odotan uutta tulokasta.
Paljon vaikeampaa tämä on ollut kuin adoptio- tai sijaislapsen odottaminen. Itsensä kanssa joutuu painimaan ihan eri asioissa. Adoptio- ja sijaisäitiys vie vain (hahahahahah) mielen, tämä vie myös ruumiin itsemääräämisoikeuden. Enää en malttamattomana odota lapsen syntymää, vaan nautin kantapäistä kylkiluiden välissä. Eikä lääkärikään antanut mitään toivoa, että lapsi tulisi etuajassa. Niin on paikat kiinni ja maha ylhäällä.

Reilu kuukaus on mennyt vihdoin ilman mitään sen kummempia oireita. Ehkä töistä pois jääminen osaltaan oli helpottamassa taakaa. Vanha ihminen tämmöstä nyt vielä tekemään... on tääkin. Ja nythän se on sitten alettava ajattelemaan ehkäsyäkin. Ihan uusia asioita minulle. 1 lapsi aina tavallaan. Jos maailmankaikkeus keksii vielä uudenlaisen keinon lapsen meille antaa, niin tänne vaan :D

Peikko on päättänyt, että vauva nukkuu hänen vieressä. Aikovat leikkiä rekoilla ja nauraa! Keiju suunittelee naamaria, jota pitää päässä kun vauvaa syöttää, ettei se aivasta ruokia naamaan.
Ja koska iltaisin minun toisessa kainalossa sohvalla on Keiju ja toisessa Peikko, mihin vauva laitetaan? "isille!! letku ja hana (?) tissiin ja siitä voi isi vauvaa ruokkia!!" Ei oo Peikko ihan pöhkö, tuommoisen suunitelman keksi :D :D

Edelleen ihmisiltä saa kuulla "Ihanaa, että saatte oman lapsen!" kommentteja. Se on aika outoa...  Ja ehkä vähän loukkaavaa. No tämä mysteeri selviää piakkoin, tunnenko biologista lasta kohtaan jotain erilaista. Mielenkiintoista. Ja pelottavaa. Voiko joku mennä näiden kahden edelle. Se olisi väärin Keijua ja Peikkoa kohtaan, koska he ovat meidän omia lapsia. Aivan käsittämättömän rakkaita. Mikä tunne tästä muka puuttuu? Olenko joskus käyttäytynyt niin, että nämä ei olisi omia? Onhan raskaus kokemuksena ihan toisenlainen ja se on mahtavaa, että tämän saan kokea. Mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että minulla on jo 2 OMAA lasta <3

lauantai 24. elokuuta 2013

Suuri Surun Päivä

6.8.2013 Jouduin viemään Rakkaan Ranskanbulldoggimme Liisamme piikille, muutamassa viikossa lihaksikas tykinkuula kuihtui pois. Verisyöpä.... ei mitään tehtävissä.
Kun Liisa sairasti, tai siis oli tosi huonossa kunnossa ja hiipui pois käytiin Keijun kanssa keskusteluja kuolemasta. Keiju itki meidän (isin ja äidin) kuolemat, mummo olisi heti pitänyt saada mökiltä kotiin, että olisi voitu varmistaa hänen olevan elossa. Viikkoon Keiju ei nukkunut kunnolla. Sen ajan Liisaa hoidettiin antibiooteilla, kun toinen ell. oli sanonut että sillä on suolistotulehdus... Oman ell:n kesälomaltapaluun päivänä varasin hänelle heti ajan, lapset oli mukana kun kuuntelimme "tuomiota". Keiju oli hiljaa ja kuunteli. Varasin ajan iltapäiväksi... kun nostin Liisan vielä kyytiin Keijun jalkoihin se alkoi. Huuto, Keiju huusi, järkyttävää huutoa. Sitä kuunnellessani ajattelin, että meille ei tule enää yhtään eläintä... luopumisen tuska, jostain niin rakkaasta on hirveää. Oman surun vielä kestää, mutta lapsen ei. Niin sitä itkettiin. Isi hälyytettiin koulusta kotiin. Tuntia ennen Liisan lähtöä kysyin Keijulta haluaako hän olla kotona kun lähden eläinlääkäriin, ei halunnut. Isäntä ja lapset autoon ja uimaan. Minun tehtäväksi jäi saattaa Liisa pilven reunalle. Tein sen helpottuneena. Enää ei tarvitsisi tuon pienen, suurisydämisen, minun rakkaan Liisani kärsiä.  Illalla keijun itku oli jo väsynyttä, ei enää raastavaa tuskaa. Juteltiin uudestisyntymästä ja suojelusenkeleistä. "Äiti, niin kauan kun Liisa on taivaassa, meillä on aika mahtava suojelusenkeli."
Peikko kertoo kaikille, että Liisa on kuollut. "Onko se taivaassa? Tuoko aurinko sen takaisin? Kuu tuo sen, tai tähti!!"




Mä itken nytkin, kun mulla on niin ikävä sitä hiivatin elukkaa... Onneksi meillä on Musti... ja Emma. Emma, taivaan lahja tähän tilanteeseen. Mustin sisko, vanha rauhallinen tohveli, ihan kuin veljensä. Liisa lähti tiistaina, Emma tuli meille sunnuntaina. En voinut elää ilman toista koiraa... turhaa oli kenenkään sanoa "teille on tulossa vauva!!" tai kun isäntä suostui siihen, että kun vauva vähän kasvaa niin otetaan sitten uusi koira. Ei, halusin koiran heti. Jyräsin isännän, annoin hänelle vaihtoehdoksi antaa Keijulle luvan, että Emma saa meille tulla. Onneksi Emma sulatti heti myös isännän sydämen.
Oli kamalaa katsella kun Musti ei tehnyt muuta kun makasi (sitä se tekee sisällä muutenkin) mutta ulkonakin. Ei ollut ketään kenen kanssa se leikkisi. Nyt on :) Ikävää ei poista kun aika ja Liisaa Emma ei korvaa. Emma tule lohduttamaan ja se nyt vaan on mun koira, siksi se meille tuli. Ihanaksi tarinan tekee se, että Emma ja Musti on elänyt ensimmäiset 5 vuotta yhdessä. Isossa koiralaumassa, karkaillen, ruuistaan tapellen.. Kun ne sieltä pois pääsi ystäväni hoiviin, Musti muutti melkein heti meille, En edes tiennyt Emman olemassaolosta. Kun sen näin ensimmäisiä kertoja, luulin, että se on ollut siellä aina. (ystäväni korjaa koiria, hänellä on omassa laumassaan tällähetkellä 11, vaiko 12 koiraa, ei aina pysy laskuissa mukana, niitä on siellä kuntoutumassa ja olemassa ja osa kotia etsimässä.) Emma ei pidä melusta, joten aina kun sinne meni, vetäytyi Emma saunaan melua ja vilskettä suojaan. keväästä asti olen tienyt, että se on minun. Ei Emma edes ollut mihinkään muuttamassa, mutta rakas ystäväni sen meille antoi. Nyt saavat siskokset yhdessä elää loppuelämänsä, kunnes kuolema heidät erottaa <3 ja sitten me taas itketään ja päätän, että meille ei tule yhtään uutta eläintä. Paitsi viikon päästä ;)

lauantai 3. elokuuta 2013

Elämäni paras aika

Kuukausi sitten kävin lastenpsykiatrisella taas kertomassa kuinka hyvin meillä menee. Taas kerran psykologi ihmetteli, että on puhe samasta lapsesta joka meille 1,5 vuotta sitten muutti. 
Niin pienen ihmistaimen saa vielä korjattua kiintymyssuhdeongelmaisesta empaattiseksi ja huomaavaiseksi pieneksi lapseksi. 

Sydän vereslihalla olen seurannut meidän Liisan (ranskanbulldoggi) sairastamista. Sille on iskenyt kamala vatsa/suolitulehdus. Koiraparka on laihtunut 3 kiloa parissa viikossa. Mutta mitä on tehnyt Peikko! 3 päivää kadestä Liisaa syöttänyt. Jos ruoka ei maistu, niin sitten autetaan. Silloin maistuu <3 Aamulla ensimmäisenä Peikko kysyy "Kuinka Liisa voi!" Ja kaupastakin tullessa rymistelee ensimmäisenä koiraa halaamaan. Eläinten parantava ja terapeuttinen voima on ainutlaatuista. Niiden rakkaus on niin kaunista ja pyyteetöntä. Ihmekkään, että niin monessa sijaisperheessä on eläimiä, lapset tarvitsee niitä. Jos Liisa meidät nyt jättää, on hän opettanu ja antanut meille niin paljon <3


En aina voi käsittää kuinka onnekas ihminen mä olen. Tänään olen elänyt elämäni parasta aikaa, keittiönkaappeja maalaten ja miettien.
Se miten mieheni tapasin, uskalsin irottautua vanhasta. Alku kanssani oli varmaan painajaista. Purin vanhan suhteen "paskoja" hänen niskaan. Mutta hän sen minulle salli. Ja pikkuhiljaa vanhan voima katosi ja löysin itsetuntoni. Päivä päivältä, edelleen, rakkauteni miestäni kohtaan kasvaa. Työpaikan menetys ja opiskelemaan lähteminen on saanut hänet heräämään henkiin. Hän on läsnä! 

Pieni tyttäreni fiksu, hassu, rakastava ja kaunis Keiju. Parin viikon päästä koululainen. Miten hän onkaan minusta raskauden aikana huolta pitänyt. Uskomattomia keskusteluja on käyty ja lukemattomiin kysymyksiin olen saanut vastauksen miettiä. "Sattuuko synnyttäminen enemmän kun oksentaminen? Tai jos menee 6 luuta poikki?" Hän on niin onnellinen tulevasta vauvasta. Sain hänetkin elämääni...

Sitten Peikko, tähtiprinssini. Peikosta on tullut todellinen hurmuri ja herrasmies. Onneksi äiti on pääsääntöisesti näiden rakkaudetunnustusten ja kohteliaisuuksien kohde. Eilen illalla kun kannoin Peikkoa nukkumaan, sanoi hän " Nyt olen pieni, kannat mua. Kun kasvan isoksi, oon niin iso, että kannan sua!" Täytyy tunnustaa, että pikkusen kovempaa poikaa syliini puristin. Mielessäni toivoin, että sen päivän saan nähdä, että olen niin vanha ja pieni, että minua pitää kantaa. Ja Peikko on silloin lupauksensa toteuttamassa. 

Ja nyt vielä kaikista lääkäreiden sanoista huolimatta mahaani venyttää pikkuveli. Ajatus siitä, että en jaksa, on vaihtunut jännitykseen siitä Kuka tuolla mahassa on? En malta odottaa, että nään sen ihmisen, joka meille näin välttämättä haluaa. Sen täytyy olla aika erikoinen tyyppi. 

Niin uskomattoman paljon on tapahtunut näinä 15sta vuotena , jotka olen mieheni kanssa elänyt. Ihan huimaa kun ajattelen tulevaisuutta. 
Mitä kaikkea elämällä onkaan vielä minulle antaa. 

torstai 1. elokuuta 2013

Raskaus pistää ihmisen ajattelemaan.. ja paljon. Ajatukset sinkoilee kauhusta riemuun ja vähän muuallakin.
Rakkaus.. tulenko rakastamaan tätä tulokasta enemmän vai vähemmän kun Keijua ja Peikkoa. Sitä on moni ystävänikin miettinyt ja onneksi myös minulle siitä puhunut. Koska jokainen heistä on myös sanonut, että rakastaa jokaista lastaan erilailla.
Jokainen lapsi on omanlaisensa, joten heitä ei voi edes rakastaa jokaista samoin. Ei minua huoleta tulevan lapsen saaman rakkauden määrä, minua pelottaa se, että unohdan vauvan jonnekkin.

Juttelin lasten kanssa eilen aamulla rakkaudesta. Rakkaus on heidän mielestään sitä, että haluaa suukotella ja halailla. Haluaa olla rakastamansa ihmisen sylissä ja silittää sitä. Ja välillä auttaa hommissa.
Minun kommentit siitä, että kuri ja säännötkin on rakkautta sai aikaan kipakoita vastalauseita ;)

Kuten muutamasta edellisestä postauksesta myös voi huomata, että myös ihan fyysinen muutos kehossa aiheuttaa minussa paljon ajatuksia. Siksi olen harvinaisen iloinen siitä, että mamigogo blogin Minttu räväytti upean suomalaisen Äidin arpineen ja mahoineen kaikkien nähtäväksi. Ja että niin moni rohkea Äiti seurasi esimerkkiä!
Itsellä meni karvan vajaa 38 vuotta siihen, että opin pitämään omasta kehostani. Ja nyt seuraan se vihdoin hyväksymäni kehon hurjaa muutosta. Hankalaksi asian tekee myös se, että kun vihdoin löysin itseni juoksemasta ja salilta, raskaana ollessa ne asiat on pitänyt unohtaa. Multa löytyy lähes kaikki raskausajan kammo-oireet paitsi pahoinvointi. Kävellen ja fillarilla pääsee onnksi liikkumaan, mutta kaikki mikä nostattaa liikaa sykettä, saa olon aivan kamalaksi ja pään särkemään. Vauva on nyt tärkein, joten jumppavaatteet odottaa syksyä kaapissa.

Pelko siitä, että pitää taas oppia hyväksymään uudenlainen vartalo ei ole kivaa. Mutta tiedän, että se onnistuu. Kunhan saan itseni takaisin, niin linkkaan kuvani mielummin marinblogiin, kuin Mintun. Ne asiat, mille en voi mitään, annan olla ja opettelen niitäkin rakastamaan. Mutta raskauskilot pyrin jättämään vauva aikaan.
Nyt kun toimin huonommin kuin koskaan olen oppinut vielä enemmän arvostamaan olotilaa joka minulla oli ennen raskautta lonksuvien polvien ja vinon luurangon kanssa. Ylimääräiset kilot ei sovi niiden kanssa yhteen.

Niinkuin kuri kuuluu rakkauteen lasten kanssa, se kuuluu myös itsensä rakastamiseen. Omasta kehosta huolehtiminen vaatii välillä kuria. Varsinkin jääkaapilla :) Minua tähän asiaan tuli auttamaan raskausajan diabetes. Kiitos siitä!!

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Hauskaa Juhannusta!!



                Meillä toimii Terassiteatteri, tämän Juhannuksen esityksenä oli "Nuoren Osaman seikkailut"

torstai 13. kesäkuuta 2013

Raskautta ja vähän arkista elämää

Henki salpaantuu ja maha kasvaa, yläkäyrillä menee kohdun koko ja nyrkinkokoinen myooma toimii hyvänä jalkapallona vaaville.

Mutta missä on mielialanheittelyt, silmittömät itkut, raivarit, kiukut, "isäntä sohvalle" draamat.. ei mitään.... Parilla pienellä itkulla oon selvinnyt tähän asti ainakin.

Mutta onko asia niin, että kun on oppinut tunteistaan puhumaan niin kuin ne on, ei raskauden tuoma olotila purskauta mitään padottua ulos. Koska kaikki padottu on jo ulos päästelty.
Minut on kuorittu kahteen kertaan, ensin adoptio- sitten sijaisvalmennuksessa. Olen oppinut sen, että omista tunteista on puhuttava ja mitään ei kannata omassa sisimmässään vääristellä. Raaka ja rakastava  rehellisyys itselle kantaa pitkälle.

Edellinen mieheni aina sanoi, että raskaana oleva nainen muuttuu hirviöksi. Ei se mikään hirviö ole, se ei vaan jaksa enää mitään esittää. Pieni aluillaan oleva ihmistaimi on mahtavin muurinmurtaja. Se raskaushormoni aseenaan sirpaloittaa lasiset häkit ja murtaa paksutkin tiilimuurit, mitkä odottava äiti on ympärilleen vuosien saatossa kasannut ja jos on oppinut tunteensa kahlitsemaan, niiden valtoimenaan läiskyessä  voima on valtava!! Ja miehen silmissä saattaa muistuttaa hirviötä :D


Keiju ja Peikko oli varahoidossa, tuttuja tätejä ei ollut, eikä paljon tuttuja lapsiakaan... Keiju sai kehuja, harvoin näkee kuulemma, että isosisko pitää niin hyvin huolta Pikkuveljestään. <3 Oli Isille vailittanut kuitenkin, että oli toooooooosi rankkaa :)

Vaikka siis Keiju Peikkoa ajoittain vihaa ja Peikon mielestä Keiju on KAKKAPYLLY!! Tosipaikan tullen sisaruussuhde on todella vahva <3

Peikko on lopettanut lyömisen ja räkimisen. Ainoa raivon väline on enää KakkaPylly. Siitäkin joutuu arestiin ja siitä suututaan, ei tarvitse pienen enää muita voimakeinoja käyttää.

Mä oon paljon mielummin kakkapylly, kuin nyrkkeilysäkki/sylkykuppi.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Välitiedote Metsärannasta

Kohta puolitoista vuotta on siitä kun pikkuinen peikko meille muutti. Paljon on hiekkaa lasissa valunut sen jälkeen. Paljon on tapahtunut, monta tuskaista hetkeä on vietetty, paljon on onneksi myös naurettu ja oltu onnellisia. Se on ihana ja kamala, eli kamalan ihana. Niin Rakas <3

Mitä mietteitä onkaan herännyt adoptio-, sijais- ja biolapsen eroista, raskauden ehdittyä puoleen väliin. Se ainakin, että tää viimeisn on vaivalloisinta. Rakkaus Peikkoa ja Keijua kohtaan on vaan syventynyt raskauden myötä, niin hellyyttäviä lapset on odottaessaan. Vaikkaikin Peikolla on ollut ihan mahdoton 3v uhma, se on räkinyt, lyönyt, nimitellyt, rikkonut leluja ja kokeillut kaikinpuolin...joka tilanteessa. Silti se on ihana :D
Isikään ei enää provosoidu Peikon kiukusta, vaan antaa raivon mennä läpi, toruen ja opastaen Peikkoa toimimaan oikein.  Arestipenkkiä on kulutettu paljon viimeisten viikkojen aikana. Mutta jos minulla on ollut kammopäänsärkypäivä (mitä tää hiivatti mulle aiheuttaa ;) ) lapset istuu vieressä ja silittelee mun päätä, ihanat!!

Keiju lähtee syksyllä kouluun. Se on jo iso. Kesähoitopaikassaan oli kertonut napanuorista ja kohduista, kuin vanha tietäjä. Kaverit oli ollut ihmeissään moisesta biologiapläjäyksestä. Olisi halunnut lähteä ultraan myös mukaan "Äiti luuleeko ne, että mä oon joku huithapeli, joka ei osaa istua paikoillaan ja olla hiljaa!! Ja luuleeko ne, että mä en tiedä että sun mahassa on verisuonia, suolia ja se vauva!?!" 6v <3

Vauva siellä tosiaan on, vauva jolla on pippeli :) toinen pikkuveli ja kouluun lähtö.. ei tule Keijulle helppo sysky!!

Vauva pitää mahassa hirveätä mylläkkää. Maha kasvaa ja kun katson sitä peilistä se on ihana... mutta silti ikuiselle hoikalle ihmiselle on aika tukalaa paisua. Varsinkin kun näinkin vanha roppa hengästyy jo siitä, että kävelee yläkertaan. Salilla käynnit piti lopettaa koska, kaskas, henki ei kulje. Levitköön perse, jumppaan sen syssymmällä kuntoon :D

Kirjottelen taas kun ehdin tai jos mietin jotain. :D

Iloista ja lämmintä ja kaikenlaista kesää kaikille!!






keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Marmatusta

Miksi yksikään raskaana oleva nainen ei oo koskaan sanonut, kuinka ärsyttävää on se kun ei niin tutut ja lähes vieraat ihmiset taputtelee vauvamahaa!!!

HERRANJUMLA!!
Mä oon jo parille sihahtanut, että ei saa koskea. ja maha on sentään vielä piilotettavissa.
Ystävät ja perhe sitä saa koskea. Ei jokainen kaupassa vastaantulija.
Vai oonko mä vaan jotenkin poikkeus, että se ahdistaa... mitäs sitten jos joku vieras ihminen loukkaantuu siitä, että hänelle asiasta sanoo. Vai pitäiskö taputella niitä mahaan ja sanoa, että ompa kasvanut?!

Minun maha, minun vauva!!

Keiju on aiheuttanut hykerryttäviä tilanteita kertomalla ihmisille, jotka ei tiedä, Meidän äitin mahassa on vauva ! Kaverinsa synttäreillä oli pöydän ympärillä istuneet aikuiset tiputtaneet leuat kakkulautasille. Uimahallin saunassakin tahtoi valaista kanssasaunojia asialla :)

Omassa mielessä vallitsee asian tiimoilta rauhallinen olo. Vaikka mulla onkin mun tissejä ikävä. Niin oli nätit, ja nyt ne on painavat, kipeät ja ISOT. Ja mitkä niistä vielä tuleekaan... Niiden koolla olisi luullut jo yhden vauvan ruokkivan. Ja niin kun tänään haaveilin mahalla nukkumisesta heti kun vauva syntyy. Muistutettiin maitotisseistä. Että ehei, älä luulekkaan. Pitäiskö kovertaa patjaan reiät?

Huoh!! On tää rankkaa :D :D

Ja toinen omituinen asia on katsoa peilistä itseä pulleamahaisena. Aina kun on ollut hoikkanen, pullistuvaan mahaan suhtautuminen on haastavaa.
Ja kommentit "nythän sä voit syödä mitä vaan!" saa mut niin häkellyksiin. Nythän sitä vasta pitääkin katsoa mitä syö. Mistä lie liiat raskauskilot tulee, jos ajattelutapa on tuo?!?

Tapahtui läheiskaupassa (Keijun sana):  rahkaa ostamaan, hyllyssä n 30 erilaista, jokainen rasvaton ja laktoositon. Voi per**, minä haluan ruokani rasvalla ja laktoosilla. Ei uppoa teollisen jyrän läpi jyrätyt ja esansseilla maustetut rahkan kaltaiset valmisteet. Se ainoa missä edes vähän rasvaa jäljellä, oli loppu. Viimeksi löytyi yksi purkki. Kassaneiti kirjasi kauniisti palautteeni.

Mikä nykyihmisiä vaivaa?!? Syödään ihan kammottavaa teollista ruuannäköisentuotteenkaltaistavalmistetta. Ja sitä samaa on kaupan hyllyt viideltä eri valmistajalta, erinäköisessä paketissa. Kiitos ei minulle, eikä perheelleni!


Tänään luin tekstin elinahytonen murheita maidosta. Ja siellä oli myös seuraava pätkä:

Vähärasvainen ruokavalio näyttää estävän munasolun irtoamisen, mikä aiheuttaa nk. anovulaarisen hedelmättömyyden. Amerikkalaisessa tutkimuksessa seurattiin 18.555 naista vuosina 1991-1999; naiset yrittivät tulla raskaaksi. Kävi ilmi, että naiset jotka söivät kaksi annosta tai enemmän vähärasvaisia maitotuotteita (kuten rasvatonta maitoa tai jugurttia) päivässä, lisäsivät anovulaarisen raskauden riskiä yli 85 % verrattuna niihin, jotka söivät vähemmän kuin yhden vähärasvaisen maitotuoteannoksen viikossa. Toisaalta, kun ruokavalioon lisättiin yksi annos täysmaitoa/päivä, hedelmättömyyden riski väheni yli 50 %. Tutkijat päättelivät, että on olemassa jokin munasarjoille elintärkeä ainesosa, joka vaatii rasvaa imeytyäkseen kunnolla (Hum Reprod, 2.2.2007).

Minä kun oon juonut viime syksyyn asti rasvatonta maitoa......vaihdoin luomuun ja hiljamaitoon...  Ei enää ikinä kiitos!!!

Tulipas marmatuskirjotus. Mutta helpotti!


sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Paluu Helmikuuhun

Ensimmäisenä haluan sanoa, että helmikuu on minulle kuukausista SE, jolloin voisin mennä komeroon istumaan ja kuolla pois. Eli en vaan enää jaksa talvea, ja se vaan jatkuu ja jatkuu...
Mä haluan kevään ja kesän. Maaliskuussa alkaa jo helpottamaan, huhtikuussa herään henkiin!
Tämä pohjustus tulevalle kirjotukselle jota kirjottelen keskellä kammottavaa Helmikuuta.

Ja jos olette ihmetellyt hiljaisuutta Metsärannassa. Täällä on vähän tilanne päällä ja isäntä ei halua, että siitä kerrotaan kellekkään. Siitä johtuen julkaisen tän sit joskus... toivottavasti silloin on jo parempi fiilis, ja mua naurattaa tää mitä nyt tähän kirjotan.

Pari päivää sitten, tarkemmin ystävänpäivänä,  tein testin ja kyllä, nyt olen raskaana. Voi paska. Tai joo.. no onpa ihanaa, eikö niin pidä nyt tuntea? No en tunne. Ahdistaa. Juuri kun Peikon kanssa elämä on alkanut sujumaan, ilman mitään normaalista poikkeavia kommervenkkejä ja Peikko " Akalaa Isiä!!" Peikko ja Keiju leikkii keskenään piiiitkiä aikoja ja kaikki on hyvin. Palaset on loksahtanut paikoilleen ja  elämä on helppoa, vaivatonta.

Siksikö tämä tuntuu vaan katastrofilta? Olla raskaana, meille tulee vauva. Kaikki alkaa taas alusta. Yövalvomiset, syöttämiset, vaipparuljanssi, mä en vaan jaksais....

Keiju ja Peikko oli ne jotka halusin, uuden tulokkaan vaan saan. Tai oonhan mä sitä toivonnut, mutta oonko toivonnut vaan siksi kun niin pitää ajatella... aika voimaton olo.

Miksi nyt ei oo kukaan kyselemässä osaanko ja onko minusta tähän?

Miksi just nyt, olisin voinut haluta elää vähän kauemmin tätä vaivatonta vaihetta elämässä. Tai toisaalta, onhan tässä muutama kuukaus aikaa nauttia, ennen kun Tähti taivaalta tipahtaa.

Onko mun fiilikset näin kamalat, koska olen sittenkin haudannut biologisen lapsen niiiiiin syvälle mieleen. On käyty valmennuksissa häntä hyvästelemässä.. Miksi sitten ostin muutama viikko sitten kesämekon ja sanoin myyjälle " Voin sitten tätä pitää kesällä kun olen raskaana!" Eli siis tiesin.... ja äitini kanssa joulun huitukoissa juteltiin vauvasta. "Keiju on sitten koulussa ja Peikkokin täyttää kolme."

Mä niin odotan maaliskuuta ja sitä onnen tunnetta minkä raskaus tuo tullessaan. Nyt en ihan vielä siihen kykene...

Pitäiskö tehdä abortti... vai antaa tää adoptioon.. Sais ainakin perheen joka rakastaa.. (hihihihihi, jaksan sentään vieläkin vitsailla :D )

Oonhan mä aina tiennyt, että tämäkin päivä koittaa. Onneksi olen myös tiennyt, että voitan joskus lotossa. Palkkaan sitten Nannyn ;)  Vapaamuotoisia työhakemuksia otetaan vastaan. En kyl tiedä milloin siinä lotossa voitan, eli työn alkamisaika ei ole vielä tiedossa. Mutta niin on mukava kolmelapsinen perhe ja pääsee mukaan myös matkustelemaan ;)

Kuukauden päästä oon jo vähän iloisempi, lupaan :D



19.2. Noin, nyt on järkytys laantunut ja pääsin tänään salillekkin. En vielä ihan kauhean innoissani ole, mutta jo itkua silmään laittoi ajatus, että mahassani on vauva. Ja jos nyt tulisi keskenmeno, minua harmittaisi. Siellä se tähti on, herneen kokoisena.
Ei sinne venäjälle komeetta tippunut, se on meidän tähti, joka tippui. Sen verran iso ihme tää tilanne on, että ei ihan tavallinen tähdenlento riittänyt, piti laittaa komeetta :D

27.2. Maha alkaa kasvamaan ja tekisi mieli huutaa kaikille, että MÄ OON RASKAANA!!! Meille tulee vauva <3 Eli alun järkytys on vaihtunut varovaiseen onneen ja riemuun.. Nyt vaan alkaa mahan koosta päätellen epäilyttämään, että niitä on 2... se se vasta olisikin :D  Perjantaina on ensimmäinen neuvola. Isäntäkään ei enää huokaile ahdistuneesti, vaan katselee nettiautosta isompaa autoa :)

28.3 Ultrassa käyty. Viimeisetkin kammottavast ajatukset hävisi utrakuvan myötä. Täydellinen pieni ihminen siellä räpisteli. Vihdoin olen totaalisen onnellinen. Meille tulee kolmas lapsi. Erikoista on se että kun minulta on kysytty pelottaako raskaus ja synnytys, niin mietin, että miksi... tämähän on jo kolmas lapseni?!? Ihmisen mieli on ihmeellinen :D

31.3 Jospa tänään postaisin tän tekstin. Luin sen läpi, ja totta tosiaan vähän jopa jo nauratti. Oliko alun shokki niin valtava koska Keiju ja Peikko tuli muutaman päivän varoitusajalla? Luultiinko me että viikon sisään se vauva on täällä huutamassa? Ilmeisesti. Nyt alkaa mieli rauhottua ja ymmärtää sen, että kyllä me jaketaan. Ja en voi edes ajatella vauvaa, kun alkaa itkettämään, onnesta <3 (ja oon sopinut vauvan kanssa, että kerran yössä herätään. Ei huueta!!)

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Tähti

Tähti katseli taivaalla perhettä, sen perheen lasten leikkiä ja riemua. Perhettä missä on kaikki ihmiset paikoillaan, heillä oli hyvä olla keskenään. Koirat juoksenteli lasten kanssa pihalla. Hän halusi alas, heidän luokse...

Keijuhan on toivonut siskoa ja Peikko haluaa hoitaa kaikkia vauvoja.. Olisiko nyt minun aika, ajatteli tähti.

Yhtenä iltana se irrotautui paikaltaan ja hyppäsi.

Mihin se päätyikään....

12+6

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tylsäää!!!! Mutta ihanaa :)

Peikko on ihana! Kiltti ja reipas poika. Hän odottaa että isi tulee töistä ja kovasti harmittaa jos isi jonnekkin lähtee ilman häntä. Kun isi hakee hoidosta, Peikko juoksee syliin ja moiskauttaa suukon.

Isin kaveri!! Isi kuulemma "Akalaa nenää ja vaapaita!" Miten onkaan miesten mukava vierekkäin sohvalla istua ja piereskellä (voi huumoripläjäys ja naurun kätkätys).

Keijua Peikko odottaa hartaasti, jos Keiju jossain on. Ja kun ovi kolahtaa, niin lapset ryntää leikkimään "Mennään omaan keetaan!!!" Eli menevät yläkertaan leikkimään.

Onkohan tää elämä käynyt jo tylsäksi, kun ei ole tännekkään tullut kirjoiteltua tulen palavia mietteitä.......

Pitää varmaan keksiä jonkunnäköinen projekti.. Ehkä olen sen jo aloitellut... ;)

Hihihihihihh :D


keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Helmikuu

Tuo kuukausista kammottavin! Talvi pilkkaa meitä lämpimän ystäviä aina vaan lisääntyvällä lumella ja pakkasella.. Mutta onneksi se alkaa olemaan takana päin. Minäkin näen elämän taas elämisen arvoisena! ja onneksi pakkasetkin on pysynyt siedettävissä lukemissa.

Mitäs meille.
 Peikko ja Isi on kavereita. Isin kanssa tehdään juttuja ja sen sylissä istutaan. Jopa lohtua haetaan isiltä, vaikka minä olisin kotona. Aamulla Peikko lähtee Isin kanssa aamupalalle ja minä saan vielä muutaman minuutin heräillä lämpimän peiton alla.

Keiju ja Peikko leikkii kokoajan, vain pieniä tappeluita. Peikko sai bioäidiltään mahtavan merirosvolaivan. Keiju oli luistelukoulussa kun pakettia avattiin. Peikko ei alottanut leikkimistä vaan odottoi 20 minuuttia, että Keiju tulee kotiin ja sitten voisi leikkiä yhdessä, ja niin ne leikki.

Puhetta tulee Peikolta tauotta, välillä ei saa mitään selvää, mutta juttu piisaa! Pitkiä tarinoita, huumorilla höystettynä.

Kikatusta, höpötystä, juoksemista, leikkimistä, kaksi lasta yhdessä! Ilman jatkuvaa tappelua. Joten meillä ainakin alkoi uusi aika tänä vuona ;)

Me ollaan loksahdettu kohdilleen, kulmat on hiottu <3


keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Operaatio Villakoira

Yksi elämäni kantavista voimista on eläimet. Tarkemmin koirat. Ranskanbulldoggi Liisa ja Sekarotuinen Musti, elelevät kanssamme. Kiltit ja tottelevaiset. Ihanat. Yhtä tarkat peilit kuin lapset.

Musti, suuri ja ylväs. Se muutti meille tärisevänä ja kokovartalo lukossa olevana ja kauhuissaan kuolaavana. Nyt tuo nukkuu tyytyväisenä kerällä vieressä, eikä kukaan voi uskoa minkälainen se oli meille tullessa. Mustia voin kaikesta sydämestä kiittää tyyneydestä ja rauhallisuudestani. Sen arkuus pakotti minut tyyneksi. Se pakotti minut opettelmaan äänen jolla saan kovapäisen bulldogin tottelemaan. Ilman, että Musti olisi jähmettynyt kauhusta. Sisäistä vahvuutta.

Olen oppinut hallitsemaan omaa itseäni ja sisäistä energiaani. Hyviä apuvoimia myös Peikon kesyttämiseen. Voimavara kestämään Keijun ja Peikon taisteluita.

Aiemmin karkaava ja peloissaan pakeneva koira ei tiedä parempaa paikkaa kun minun vieressä. Suojelusenkelini <3 Henkisen puolen puntari. Kun minun ajatukset on kasassa. On Musti tyyni ja rauhallinen.

Lapsi samassa huoneessa aiheutti aluksi pakoreaktion. Nyt jos on vähän liikaa petshoppeja päällä, siirtyy Musti rauhallisena omalle paikalleen ja huokaisee. Sydämeni itkee verta kodinvaihtajakoirista, jotka etsii kotia, koska perheeseen tulee vauva. Mikä ihmisiä vaivaa!
Imuri oli kuitenkin se kaikkein kauhein kapistus, nyt joka kerta imuroidessa, imuroin myös Mustin.

Entäs Liisa! Liisa joka säikäytti meidän halvaantumalla. Onneksi leikkaus auttoi ja pieni sohvatyyny on taas paikoillaan. Tomera, mitään pelkäämätön ja iloinen. Se tuntee vahvaa sielunsisaruutta kaikkien pienten itsensä kokoisten lasten kanssa. Se istuu mukana iltaisin Peikon nukkumaan mentyä korttiringissä, pelaamassa PetShop peliä tai leikkimässä legoilla.

Liisa on maallisen tasapainon mittari. Jos stressi käy minulla liian kovaksi, Liisa menee jumiin. Siis oikeasti lihasjumiin. Välillä Liisan jumi saa minut tajuamaan, että olen livahtamassa stressin puolelle. :D Olenkin miettinyt, vaikuttiko minun joulustressi, Peikon vuosipäivineen, Liisan selän pettämiseen.

"Ihminen luulee valitsevansa koiran, mutta oikeasti koira valitsee ihmisensä" muistan joskus jonkun noin sanoneen. Ehkä se on samanlainen ajatus mikä tuo myös Keijut ja Peikot kotiin. Ajatus joka laittaa soittamaan juuri oikealle kasvattajalle. Tai valitsemaan juuri oikean kodinvaihtajan. Näistä molemmista koirista tiesin heti, että ne on minun. Onneksi luotin tunteeseen.

Nyt tämä samainen tunne on saanut minut lupautumaan Operaatio Villakoiraan. Tuttavani 10v villakoira, jota en ole koskaan nähnyt. Muuttaa meille kuntoutumaan ja etsimään uutta kotia. Voitte vaan arvata kuinka iloinen on mieheni, stressaantuneesta, yksinollessaan huutavasta ja sisälle ruikkivasta koirasta. 2 viikkoa mulla on aikaa saada se "lumpsahtamaan" perheeseemme. Jos saan sen toimimaan jotenkuten, saa se (ehkä) jatkaa meillä "päivä kerrallaan" ajatuksella.

Ja minä raukka en meinaa pysyä nahoissani!! Minulla ei ole mitään kokemusta villakoirasta rotuna. Suuri oppi siis tulossa! Nöyränä ja kiitollisena otan haasteen vastaan. Onneksi tunnen mahtavan Koirakorjaajan, joka minua auttaa ja hänen ansiosta meillä on nämä jo olevat koirat niin <3!!

Loppukevennys :D
https://www.facebook.com/photo.php?fbid=4259227712617&set=o.212552778782148&type=1&theater


Lisätty 3.2. Ponzo/Pono/Olio.. tuolla tuo pikkuinen ja suloinen villakoira nyt on. Ja lumpsahti heti perheeseemme.  OperaatioVillakoira tuolta voi käydä katselemassa kuinka meillä menee :) Ja vaikka kertomaan minkälainen koti olisi tarjolla <3




keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Helppo elämä!

Jos joku jossain vaiheessa on luullut, että meidän elämä on helppoa ja meillä on helpot lapset. Ja että kaikki on aina rakkautta ja vaalenapunaista. No oikeastaan se sitä on.
Meidän melistäjät on ihan samanlaisia kun miljoonat muutkin lapset. Suurimman osan yhteisestä ajasta Keiju ja Peikko kinastelee, tappelee, veivaa ja vääntää. Lopun ajan ne kattoo pikkukakkosta, leikkii nätisti, syö (tosin silloinkin voi tapella) istuu saunanlauteilla ja puuhastelee niitä näitä.

Mun tapani tähän kaikkeen on vaan sellainen, että se nyt vaan on niin ja olen onnellinen tästä mellakasta huolimatta ja näen tilanteen helppona rakkautta pursuvana ja vaaleanpunaisena.

Kummallakaan ei ole esimerkiksi mitään lääkitystä vaativaa fyysistä tai henkistä sairautta. Sen saattaisin kokea raskaana. Mutta jos näin kävisi, kyllä sekin ajallaan saattaisi  kuorruttautua samaan vaaleanpunaiseen kuorrutteeseen.
Mä en näe ongelmana tai hankalana sitä että Peikko ei jätä minua ilman seuraansa, kuin tosi harvoin. Se nyt vaan tarvitsee minut lähelleen. Minä teen ja puuhastelen, ja Pikkuinen Peikko seuraa minua ja komentelee, että pitäisi istua ja pitää sylissä. No, empähän istu. Se huutaa ja protestoi. Kuuluu kuvaan. En näe ongelmana sitäkään, että sisarukset tappelee ja kinastelee, lähes aina. Sekin kuuluu tähän. Ja luojalle kiitos siitä, että tappelut on vähenemään päin. Mutta niin ovat kipakoita luonteeltaan, että mitä toden näköisemmin tulevat tappelemaan aikuisuuteen saakka. Ja luojalle kiitos siitäkin, että täällä on kaksi lasta jotka voivat tapella.

Että en pääsisi ihan mökkiytymään minulla on työ, jota rakastan. Työpaikkani kiitän siitä, että jaksan kotona rakastaa.

Rakkaudestani oman osansa saa myös koiramme. Jotka myös sitä meille antaa, enemmän kun ehkä saavat. ne on opettanut minulle tyyneyttä ja hetkessä elämistä.

Rakas mieheni, välillä elämäni hankalin ihminen. Jota kuitenkin katselen edelleen rakastuneiden silmien läpi.


Ajatuksistani pari prosenttia on menneessä ja pari tulevassa, loput, lähes kaikki on tässä hetkessä. En usko buddhalaisten "elämä on kärsimystä" ajatukseen. Mä itseasiassa kärsin tosi harvoin.
Nyt kun oikein mietin on elämäni vaikein asia se, että onko meillä näiden koirien jälkeen 2 vai 1 koiraa. Helppo mieheni yrittää minulta jo saavutetun edun pois ottaa. Vaikka mä oikeasti haluisin jo nyt kolmannen koiran....

Olen varmaan jo monta kertaa tänne kirjottanut siitä, että omassa päässä ihminen tekee oman elämän. Vaikka kahdella ihmisellä olisi täsmälleen samanlainen elämäntilanne. Se voi toiselle olla raskas ja toiselle helppo. Mä olen valinnut tämän helpon tien!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Pessimisti ei pety!

Alkuvuoden sähköinen tunnelma on vaihtunut toisenlaiseen puurtamiseen. Peikko nukkuu taas yöt hyvin ja ruoka maistuu. Kiukuttelun ja yösekoiluiden tilalle on tullut "Ä-ÄÄ" ja "Aluu!" (ei haluu). Joka asiaan... Isin kanssa varsinkaan mikään asia ei meinaa sujua. Meillä molemmilla on onneksi järkähtämätön tapa asiaan suhtautua. Jos Peikko ehtii Ä-ÄÄt tai aluut sanoa.  Ne vaatteethan kuitenkin laitetaan päälle. Ruokaakaan ei ole pakko syödä, mutta päydässä istutaan niin kauan kun muut syö. Kummasti se lautanen kuitenkin tyhjenee.

Välillä tuntuu että Peikon asenne on "pessimisti ei pety" tyylinen. Vaikka olisi tiedossa jotain tosi kivaa ja ensin on ollut herra ihan innoissaan, niin silti tulee se "ALUU". Peikko itse "torppaa" asian, että joku muu ei ehdi. No tämä asiahan tehdään.  Mökötä siellä me tehdään Keijun kanssa. Onko tuo vaan kiukuttelua vai kokeilaanko meidän "tykkäämisiä". Tykätäänkö vaikka kiukkuaa?!

Turvasana, tai lause. Jolla voi lapsilta "salaa" sanoa, että nyt on oikeasti paha paikka. On vaan loisto keksintö! Jo sen sanominen helpottaa jos on oikein paha paikka. Peikolle tilataan bussilippua ja jos Keiju on oikein kiukkuaa ja hermoja kiristää on turvalause "Kuulen jo villikoirien ulvonnan!"
Villikoirat tuli mukaan kun Keiju oli 1,5v ja isännällä ensimmäinen yövuoroviikko ikinä. Keiju päätti yöllä alkaa itkemään, no huutamaan ja huusi 2 tuntia putkeen. ja taisin suutuspäissäni sanoa puhelimessa miehelleni, että syötän sen kohta koirille. Oi ihana musta huumori :D
Nyt kun Keiju on jo 6, ei ole koirien ulvontaa kuulunut enää pitkiin aikoihin. Ehkäpä bussilippunkin päivämäärä menee vielä umpeen :)

Sijaisvanhempana väistämättä tulee vastaan niitä päiviä, kun lasta hoitaa vain velvollisuudesta. Rakkautta ei näy eikä kuulu. Niinä päivinä on vaan tiukemmin tartuttava ajatukseen hyvästä hetkestä, lueteltava mielessä Peikon hyviä puolia. Niin kyllä se R sanakin taas löytyy.

Tunteilleen kun ei mahda mitään, sille mahtaa kuinka tunteisiinsa reagoi. Ei se että rakkaus on hetkellisesti kateissa tarkoita sitä, että lasta hoitaisi jotenkin huonommin. Tai että jos vaan vitu**** niin käyttäytyisi huonosti. Voi vaan sanoa, että tänään on vähän huono päivä ja mennä sillä, kelloon vilkuillen ja laskien tunteja, minuutteja ja sekunteja siihen että lapset menee illalla nukkumaan. Jos huonoja päiviä ei olisi, ei hyvät tuntuisi niin makoisilta! Elämän makuista elämää. Tunteita laidasta laitaan pursuava, Ihana elämä!!


torstai 10. tammikuuta 2013

Vertaistuki

Kyllä me sijaisvanhemmat ollaan mahtavaa sakkia. Vietin juuri pari tuntia elämäni ensimmäisessä vertaistukiryhmässä. Jo esittelyvaiheessa nauratti. Viimeisen puolentunnin aikana ei enää tiennyt olisiko itkenyt vai nauranut.

Valtavia asioita, musertavia, järkyttäviä. ne naurettiin yhdessä voimattomiksi. Miten onkaan vapauttavaa sanoa asioita joita ei ole voinut kenellekkään sanoa, pelkäämättä paheksuntaa ja silmien pyörittelyä.

Ihmisiä jotka uskaltavat nauraa itselleen.
................uskaltavat sanoa olevansa heikkoja.
..................uskaltavat kehua itseään.
.....................uskaltavat vaatia itselleen.
.......................uskaltavat itkeä.
.........joilla ei ole enää muuta vaihtoehtoa, kun olla oma itsensä.

Ei ole enää voimia, eikä tarvetta olla joku muu, joku keksitty, tarkkaan harkittu, stailattu.
Ei ole tarvetta olla peloissaan, elämä eletään semmoisena kun se tulee. Nauraen.

Nauru on mahtava ase pelkoa vastaan.  Onneksi olen ihminen, osaan nauraa!!

Onneksi olen Sijaisäiti, Onneksi olen MINÄ!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Elämä kuljettaa

Meidän perheessä alkaa uusi aika. 24,5vuotta oli mieheni samassa työpaikassa ja nyt 1.2 loppuu työt ja meillä on koti-isi!

Noin 4 vuotta sitten kun otin lopputilin ja hyppäsin tuntemattomaan, eli kymmenen vuotta naftaliinissa olleet parturisakset pääsi käyttöön. Kysyin mieheltäni, että eikö hän ikinä halua tehdä mitään muuta. Oli vastaus "Kuule rakkaani, meillä kotona tapahtuu niin paljon... työ on ainoa pysyvä asia hänen elämässä, joten ei, ei ole miettinyt.Lähen sieltä vaan jos mut potkitaan pois.." Kun reilu vuosi sitten  otin lopputilin ja hyppäsin taas ihan uusiin saappaisiin, kysyin taas mieheltäni. Eikö ihan oikeasti ole koskaan käynyt mielessä tehdä jotain muuta... Vastaus olikin jo "No oon mä sitä joskus miettinyt."

Keväällä se pommi sitten tippui. YTeet alkoi ja juhannuksen jälkeen tuli lappu kouraan. Ja miltä tuntui? Hyvältä!! Molemmista! Vihdoin jotain muuta. Ihan mitä vaan, vaikka Peikon kanssa kotiin.

Elämän ajoitus ei voisi olla parempi. Peikko on vihdoin sitä mieltä, että isi on kiva myös silloin kun minä olen kotona. Kelpaa silloin muuhunkin kun kakkavaipan roskiin viejäksi. Ja kun herrat on kahdestaan kotona, on heillä vaan tosi kivaa.

Vatsatauti kaatoi minut ja Keijun sittenkin, ja ensimmäisen kerran Peikko kesti sen kun makasin sohvalla "älymäellä"  kävi välillä silittämässä ja valitti että me Keijun kanssa haistaan pahalta :D Mutta lähti sitten isin kanssa touhuamaan.

Välillä huoli vilahtaa mielessä isännän työttömyyden takia, mutta kun katsoo elämää taaksepäin. Se on mennyt aina juuri niin kun sen on pitänytkin. Siihen pitää vaan luottaa. Ja minun on pidettävä niin kieleni, kuin näppini kurissa ja antaa mieheni availla itse omat ovensa :)

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Huuhaata?

Mitä jos kaiken pystyisi järjellä selittämään?
Skeptisesti "huuhaahan" eli vaihtoehtohoitoihin, enkeleihin, henkioppaisiin, energioihin jne. suhtautuva ihminen haluaa kaikkeen selityksen.

Muutama päivä sitten satun telkkarista katsomaan pätkän ohjelmaa, jossa lähellä kuolemaa käyneet ihmiset kertoivat, että joku oli auttamassa heitä. Eräs vuorikiipeilijä kiitti henkensä pelastamisesta saksalaista opasta, joka oli tsempannut häntä pysymään hengissä. Vaimo oli sanonut, että ei matkassa semmoista ollut. Tutkijat selittivät kokemuksen sillä että kun ihminen taistelee hengestään, hänen aivopuoliskot saa suoran yhteyden toisiisnsa. Siitä johtuen ihminen kokee jonkun toisen läsnäolon. Se onkin vain toinen aivopuolisko.
Mutta entä jos tämä aivopuoliskoiden yhteys onkin mahdollisuus olla yhteydessä henkimaailmaan, vaikka sen saksalaisen oppaan hengen kanssa.

Miksi kaikki pitää selittää järjellä, vielä kaikenlisäksi ihmisen rajallisella järjellä ja ymmärryksellä.
Mitä pahaa oln siinä että ihminen uskoo enkeleihin ja siihen että on yhteydessä henkiin, henkioppaisiin. Kirkko teilaa kaiken tämmöisen lähtöisin saatanasta. Vaikka itse raamattu puhuu enkeleistä, ja profetioinnista. Eikö niitä saa nähdä tai kokea muut kun papit?

Homeopatia, jota saan taas kerran kiittää siitä, että vatsatauti kiersi perheestä 3, kaataen vain yhden sängynpohjalle. Pikkuinen rae, joka herättää niin suurta vastustusta ja skeptisyyttä. Mutta se toimii!! Ja jos se vaikka perustuisikin uskoon. Niin eikö olisi hienoa, että itsensä voi parantaa uskolla! Söisin vaikka pieniä kiviä, jos ne saa vatsataudin jättämään minut rauhaan :D

Iltapäivä lehdessä oli myös artikkeli, jossa tunteiden patoajat sairastuivat muita helpommin ja kuolivat nuorempina, kuin ne jotka päästeli ne huonotkin fiilikset ulos itsestään. Kun mieli on tyhjä stressistä, surusta, vihasta ja huolesta. Katsoo rohkeasti ja rakastavasti etteenpäin, kasaamatta pelon möykkyä sisäänsä. Myös keho pysyy kunnossa.

Peikon iho on taas huonona, kolikkoläikkiä ja kutinaa. Lääkärin määräämällä lääkerasvalla kun häntä rasvailin, niin kutina oli ihan hirveä. Ja Peikko raapi läikät verille. Mutta kun taas palasin helliin luonnon omiin lääkeaineisiin. Kutinat on hävinnyt, vaikka läikät on edelleen tallella. Ja koska iho heijastaa keuhkojen tilaa, myös ilmankostutin sängynvieressä auttaa ihoa paranemaan. Ja sähköisen sekä rätisevän joulun ja uudenvuoden jälkeen (minkä jälkeen ihokin räjähti) on Peikon rasvaushetket ihania ja rauhottavia hetkiä. Hoivaa tarvitsevalle <3

Jokaisella kolotuksella ja vaivalla on tarkoituksensa. Niitä pitää vaan oppia lukemaan. Pahimpiin paikkoihin Peikon iholla laitoin kortisoonivoidetta, länsimaisen lääketiteen ihmeaine. Aine jolla peitetään näkyvä oire ja sen aiheuttaman syyn voikin unohtaa.

Juoksukengät napsuttaa komerossa ja odottaa kevätaurinkoa. Minä olen myös hommannut kuntosalikortin. Hiiteen polvivaivat ja tervetuloa pinkeä kroppa :D

Ja kerran nyt kuitenkin nainen olen, niin kaikkein tärkeintä on hyvät ja hienot treenivaattaat, varsinkin semmoiset, joita shoppaamalla voi lahjottaa rahaa LastenOikeuksienTuki Ry:lle ;)

http://www.youtube.com/watch?v=1IcXqNh1DGw

https://www.facebook.com/photo.php?fbid=443090652420195&set=pb.410797778982816.-2207520000.1357471379&type=3&theater


tiistai 1. tammikuuta 2013

Uusi Vuosi

Joulusta ja uudestavuodesta selvitty! Peikko alotti joulua edeltävästä tapaamisesta, joulustressin, eli ensimmäisen kerran reagoi tapaamiseen niin että meni syömiset ja nukkumiset sekaisin.

Ja joulusta Peikolla on muutenkin varsin kammottavat muistot, viime jouluna oli Peikon ympärillä vain vieraita häliseviä ihmisiä ja omassa päässä hirveä sekamelska.

Joulun ensimmäisessä kyläpaikassa jo isäntä komensi lapsia ja kovaan ääneen myös sanoi, että KASVATUKSEN PUUTETTA!!! Mikäs siinä itse yrittää rauhassa syödä, provosoitumatta ja odottaa tilanteen rauhottumista. "Koittakaahan nyt miettiä minkälainen Joulu Peikolla oli viimeksi, ja miettikää miksi se on sekava. Ja päiväunetkin on jo kohta tunnin myöhässä. Ei siihen voi kasvatuksella vaikuttaa." Joskus on vaan niin väsyttävää selittää aikuisille ihmisille, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin he. Teki kyllä mieli sanoa, että sinun tavoilla kasvatettu sukupolvi kasvatti lapsensa niin, että he eivät pidä huolta omista lapsistaan. En viitsinyt. olin kiltti.

Päiväunet ja seuraavaan kyläpaikkaan. Pikkuhiljaa Peikko löysi joulusta ilon. Kävi istumassa joulupukin sylissä ja pitkin iltaa selitti " Joulukuppi tuli!! (näytti kädellä mistä) Istui! (näytti tuolin) antoi tontontonton ja lauloi PALLONONNEE PALLON ONNEEE!!!! Laulettiin kyllä joululauluja mutta Peikon tarinassa oli vähän eri kappaleet. Kun tuli nukkumaan menon aika kellahti poika onnellisena sänkyyn ja nukkui aamuun asti kertaakaan heräämättä.

Uudenvuoden kauhistuksen aiheutti raketit, mutta jo parin pommin jälkeen Peikko makasi selällään hangessa ja huusi riemusta ja epäili, että isi ampuu puut nurin :D Viime uutenavuona kolmen pikkutytyön kirkuminen laukasi paniikkireaktion. Peikko pököili autotallin pimeissä nurkissa karkuun kun villieläin, kunnes sain napattua hänet syliin.

Kieltämättä itseänikin jännitti kuinka näistä päivistä selvittäisi. Sekavat muistot ja vahvat tunteet, ilman sanoja on vaikeita pienen jälkikäteen selvittää. Nytkin kun Peikkoa pelotti raketit ja niiden samojen kolmen tytön kirkuminen. Kysyin Peikolta muistaako hän kun viimeksi ammuttiin pommeja ja hän pelästyi tosi paljon, niin paljon ettei uskaltanut tulla melkein äidinkään syliin. Ja että onneksi Peikko on nyt jo äidin sylissä, ettei tarvitse enää pelata. Vastasi Peikko vakiovastauksellaan Nii-i!! Ja yökin nukuttiin heräämättä vaikka pommit paukkui talon ympärillä.

Kuinkas sitten muuten meillä menee. Ihan hyvin, Keiju ja Peikko tappelee minusta niin että pöllyää. Isi saa maata yksin, tai koiran kanssa sohvalla. Minä istun nojatuolissa, Keiju toisella polvella ja Peikko toisella. Ja siinä he tappelee siitä jos toinen tulee toisen puolelle. Tai jos laitan ruokaa niin siinä on reippaat apulaiset. Tänään ja hiukan räpsähdin, että on se nyt kumma kun ei saa ikinä olla kotona rauhassa. "Tykkään teistä ja Rakastan teitä, mutta jättäkää minut joskus rauhaan!!! Tai jos olette mun lähellä niin älkää tapelko!!!!!"
Melkein uskoivat ;) Loppupäivä meni kieltämättä vähän rauhallisemmin. Minun vuosi 2013 on alkanut siis rätisevissä merkeissä :D

Hyvää UuttaVuotta! Nyt jos koska on aika löytää oma polku, uskoa elämän tökkäsyihin ja tuuppauksiin. Kääntää kelkkaa, jos siltä tuntuu. Kuuntele itseäsi ja usko kuulemaasi!! USKALLA ELÄÄ!