keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Operaatio Villakoira

Yksi elämäni kantavista voimista on eläimet. Tarkemmin koirat. Ranskanbulldoggi Liisa ja Sekarotuinen Musti, elelevät kanssamme. Kiltit ja tottelevaiset. Ihanat. Yhtä tarkat peilit kuin lapset.

Musti, suuri ja ylväs. Se muutti meille tärisevänä ja kokovartalo lukossa olevana ja kauhuissaan kuolaavana. Nyt tuo nukkuu tyytyväisenä kerällä vieressä, eikä kukaan voi uskoa minkälainen se oli meille tullessa. Mustia voin kaikesta sydämestä kiittää tyyneydestä ja rauhallisuudestani. Sen arkuus pakotti minut tyyneksi. Se pakotti minut opettelmaan äänen jolla saan kovapäisen bulldogin tottelemaan. Ilman, että Musti olisi jähmettynyt kauhusta. Sisäistä vahvuutta.

Olen oppinut hallitsemaan omaa itseäni ja sisäistä energiaani. Hyviä apuvoimia myös Peikon kesyttämiseen. Voimavara kestämään Keijun ja Peikon taisteluita.

Aiemmin karkaava ja peloissaan pakeneva koira ei tiedä parempaa paikkaa kun minun vieressä. Suojelusenkelini <3 Henkisen puolen puntari. Kun minun ajatukset on kasassa. On Musti tyyni ja rauhallinen.

Lapsi samassa huoneessa aiheutti aluksi pakoreaktion. Nyt jos on vähän liikaa petshoppeja päällä, siirtyy Musti rauhallisena omalle paikalleen ja huokaisee. Sydämeni itkee verta kodinvaihtajakoirista, jotka etsii kotia, koska perheeseen tulee vauva. Mikä ihmisiä vaivaa!
Imuri oli kuitenkin se kaikkein kauhein kapistus, nyt joka kerta imuroidessa, imuroin myös Mustin.

Entäs Liisa! Liisa joka säikäytti meidän halvaantumalla. Onneksi leikkaus auttoi ja pieni sohvatyyny on taas paikoillaan. Tomera, mitään pelkäämätön ja iloinen. Se tuntee vahvaa sielunsisaruutta kaikkien pienten itsensä kokoisten lasten kanssa. Se istuu mukana iltaisin Peikon nukkumaan mentyä korttiringissä, pelaamassa PetShop peliä tai leikkimässä legoilla.

Liisa on maallisen tasapainon mittari. Jos stressi käy minulla liian kovaksi, Liisa menee jumiin. Siis oikeasti lihasjumiin. Välillä Liisan jumi saa minut tajuamaan, että olen livahtamassa stressin puolelle. :D Olenkin miettinyt, vaikuttiko minun joulustressi, Peikon vuosipäivineen, Liisan selän pettämiseen.

"Ihminen luulee valitsevansa koiran, mutta oikeasti koira valitsee ihmisensä" muistan joskus jonkun noin sanoneen. Ehkä se on samanlainen ajatus mikä tuo myös Keijut ja Peikot kotiin. Ajatus joka laittaa soittamaan juuri oikealle kasvattajalle. Tai valitsemaan juuri oikean kodinvaihtajan. Näistä molemmista koirista tiesin heti, että ne on minun. Onneksi luotin tunteeseen.

Nyt tämä samainen tunne on saanut minut lupautumaan Operaatio Villakoiraan. Tuttavani 10v villakoira, jota en ole koskaan nähnyt. Muuttaa meille kuntoutumaan ja etsimään uutta kotia. Voitte vaan arvata kuinka iloinen on mieheni, stressaantuneesta, yksinollessaan huutavasta ja sisälle ruikkivasta koirasta. 2 viikkoa mulla on aikaa saada se "lumpsahtamaan" perheeseemme. Jos saan sen toimimaan jotenkuten, saa se (ehkä) jatkaa meillä "päivä kerrallaan" ajatuksella.

Ja minä raukka en meinaa pysyä nahoissani!! Minulla ei ole mitään kokemusta villakoirasta rotuna. Suuri oppi siis tulossa! Nöyränä ja kiitollisena otan haasteen vastaan. Onneksi tunnen mahtavan Koirakorjaajan, joka minua auttaa ja hänen ansiosta meillä on nämä jo olevat koirat niin <3!!

Loppukevennys :D
https://www.facebook.com/photo.php?fbid=4259227712617&set=o.212552778782148&type=1&theater


Lisätty 3.2. Ponzo/Pono/Olio.. tuolla tuo pikkuinen ja suloinen villakoira nyt on. Ja lumpsahti heti perheeseemme.  OperaatioVillakoira tuolta voi käydä katselemassa kuinka meillä menee :) Ja vaikka kertomaan minkälainen koti olisi tarjolla <3




keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Helppo elämä!

Jos joku jossain vaiheessa on luullut, että meidän elämä on helppoa ja meillä on helpot lapset. Ja että kaikki on aina rakkautta ja vaalenapunaista. No oikeastaan se sitä on.
Meidän melistäjät on ihan samanlaisia kun miljoonat muutkin lapset. Suurimman osan yhteisestä ajasta Keiju ja Peikko kinastelee, tappelee, veivaa ja vääntää. Lopun ajan ne kattoo pikkukakkosta, leikkii nätisti, syö (tosin silloinkin voi tapella) istuu saunanlauteilla ja puuhastelee niitä näitä.

Mun tapani tähän kaikkeen on vaan sellainen, että se nyt vaan on niin ja olen onnellinen tästä mellakasta huolimatta ja näen tilanteen helppona rakkautta pursuvana ja vaaleanpunaisena.

Kummallakaan ei ole esimerkiksi mitään lääkitystä vaativaa fyysistä tai henkistä sairautta. Sen saattaisin kokea raskaana. Mutta jos näin kävisi, kyllä sekin ajallaan saattaisi  kuorruttautua samaan vaaleanpunaiseen kuorrutteeseen.
Mä en näe ongelmana tai hankalana sitä että Peikko ei jätä minua ilman seuraansa, kuin tosi harvoin. Se nyt vaan tarvitsee minut lähelleen. Minä teen ja puuhastelen, ja Pikkuinen Peikko seuraa minua ja komentelee, että pitäisi istua ja pitää sylissä. No, empähän istu. Se huutaa ja protestoi. Kuuluu kuvaan. En näe ongelmana sitäkään, että sisarukset tappelee ja kinastelee, lähes aina. Sekin kuuluu tähän. Ja luojalle kiitos siitä, että tappelut on vähenemään päin. Mutta niin ovat kipakoita luonteeltaan, että mitä toden näköisemmin tulevat tappelemaan aikuisuuteen saakka. Ja luojalle kiitos siitäkin, että täällä on kaksi lasta jotka voivat tapella.

Että en pääsisi ihan mökkiytymään minulla on työ, jota rakastan. Työpaikkani kiitän siitä, että jaksan kotona rakastaa.

Rakkaudestani oman osansa saa myös koiramme. Jotka myös sitä meille antaa, enemmän kun ehkä saavat. ne on opettanut minulle tyyneyttä ja hetkessä elämistä.

Rakas mieheni, välillä elämäni hankalin ihminen. Jota kuitenkin katselen edelleen rakastuneiden silmien läpi.


Ajatuksistani pari prosenttia on menneessä ja pari tulevassa, loput, lähes kaikki on tässä hetkessä. En usko buddhalaisten "elämä on kärsimystä" ajatukseen. Mä itseasiassa kärsin tosi harvoin.
Nyt kun oikein mietin on elämäni vaikein asia se, että onko meillä näiden koirien jälkeen 2 vai 1 koiraa. Helppo mieheni yrittää minulta jo saavutetun edun pois ottaa. Vaikka mä oikeasti haluisin jo nyt kolmannen koiran....

Olen varmaan jo monta kertaa tänne kirjottanut siitä, että omassa päässä ihminen tekee oman elämän. Vaikka kahdella ihmisellä olisi täsmälleen samanlainen elämäntilanne. Se voi toiselle olla raskas ja toiselle helppo. Mä olen valinnut tämän helpon tien!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Pessimisti ei pety!

Alkuvuoden sähköinen tunnelma on vaihtunut toisenlaiseen puurtamiseen. Peikko nukkuu taas yöt hyvin ja ruoka maistuu. Kiukuttelun ja yösekoiluiden tilalle on tullut "Ä-ÄÄ" ja "Aluu!" (ei haluu). Joka asiaan... Isin kanssa varsinkaan mikään asia ei meinaa sujua. Meillä molemmilla on onneksi järkähtämätön tapa asiaan suhtautua. Jos Peikko ehtii Ä-ÄÄt tai aluut sanoa.  Ne vaatteethan kuitenkin laitetaan päälle. Ruokaakaan ei ole pakko syödä, mutta päydässä istutaan niin kauan kun muut syö. Kummasti se lautanen kuitenkin tyhjenee.

Välillä tuntuu että Peikon asenne on "pessimisti ei pety" tyylinen. Vaikka olisi tiedossa jotain tosi kivaa ja ensin on ollut herra ihan innoissaan, niin silti tulee se "ALUU". Peikko itse "torppaa" asian, että joku muu ei ehdi. No tämä asiahan tehdään.  Mökötä siellä me tehdään Keijun kanssa. Onko tuo vaan kiukuttelua vai kokeilaanko meidän "tykkäämisiä". Tykätäänkö vaikka kiukkuaa?!

Turvasana, tai lause. Jolla voi lapsilta "salaa" sanoa, että nyt on oikeasti paha paikka. On vaan loisto keksintö! Jo sen sanominen helpottaa jos on oikein paha paikka. Peikolle tilataan bussilippua ja jos Keiju on oikein kiukkuaa ja hermoja kiristää on turvalause "Kuulen jo villikoirien ulvonnan!"
Villikoirat tuli mukaan kun Keiju oli 1,5v ja isännällä ensimmäinen yövuoroviikko ikinä. Keiju päätti yöllä alkaa itkemään, no huutamaan ja huusi 2 tuntia putkeen. ja taisin suutuspäissäni sanoa puhelimessa miehelleni, että syötän sen kohta koirille. Oi ihana musta huumori :D
Nyt kun Keiju on jo 6, ei ole koirien ulvontaa kuulunut enää pitkiin aikoihin. Ehkäpä bussilippunkin päivämäärä menee vielä umpeen :)

Sijaisvanhempana väistämättä tulee vastaan niitä päiviä, kun lasta hoitaa vain velvollisuudesta. Rakkautta ei näy eikä kuulu. Niinä päivinä on vaan tiukemmin tartuttava ajatukseen hyvästä hetkestä, lueteltava mielessä Peikon hyviä puolia. Niin kyllä se R sanakin taas löytyy.

Tunteilleen kun ei mahda mitään, sille mahtaa kuinka tunteisiinsa reagoi. Ei se että rakkaus on hetkellisesti kateissa tarkoita sitä, että lasta hoitaisi jotenkin huonommin. Tai että jos vaan vitu**** niin käyttäytyisi huonosti. Voi vaan sanoa, että tänään on vähän huono päivä ja mennä sillä, kelloon vilkuillen ja laskien tunteja, minuutteja ja sekunteja siihen että lapset menee illalla nukkumaan. Jos huonoja päiviä ei olisi, ei hyvät tuntuisi niin makoisilta! Elämän makuista elämää. Tunteita laidasta laitaan pursuava, Ihana elämä!!


torstai 10. tammikuuta 2013

Vertaistuki

Kyllä me sijaisvanhemmat ollaan mahtavaa sakkia. Vietin juuri pari tuntia elämäni ensimmäisessä vertaistukiryhmässä. Jo esittelyvaiheessa nauratti. Viimeisen puolentunnin aikana ei enää tiennyt olisiko itkenyt vai nauranut.

Valtavia asioita, musertavia, järkyttäviä. ne naurettiin yhdessä voimattomiksi. Miten onkaan vapauttavaa sanoa asioita joita ei ole voinut kenellekkään sanoa, pelkäämättä paheksuntaa ja silmien pyörittelyä.

Ihmisiä jotka uskaltavat nauraa itselleen.
................uskaltavat sanoa olevansa heikkoja.
..................uskaltavat kehua itseään.
.....................uskaltavat vaatia itselleen.
.......................uskaltavat itkeä.
.........joilla ei ole enää muuta vaihtoehtoa, kun olla oma itsensä.

Ei ole enää voimia, eikä tarvetta olla joku muu, joku keksitty, tarkkaan harkittu, stailattu.
Ei ole tarvetta olla peloissaan, elämä eletään semmoisena kun se tulee. Nauraen.

Nauru on mahtava ase pelkoa vastaan.  Onneksi olen ihminen, osaan nauraa!!

Onneksi olen Sijaisäiti, Onneksi olen MINÄ!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Elämä kuljettaa

Meidän perheessä alkaa uusi aika. 24,5vuotta oli mieheni samassa työpaikassa ja nyt 1.2 loppuu työt ja meillä on koti-isi!

Noin 4 vuotta sitten kun otin lopputilin ja hyppäsin tuntemattomaan, eli kymmenen vuotta naftaliinissa olleet parturisakset pääsi käyttöön. Kysyin mieheltäni, että eikö hän ikinä halua tehdä mitään muuta. Oli vastaus "Kuule rakkaani, meillä kotona tapahtuu niin paljon... työ on ainoa pysyvä asia hänen elämässä, joten ei, ei ole miettinyt.Lähen sieltä vaan jos mut potkitaan pois.." Kun reilu vuosi sitten  otin lopputilin ja hyppäsin taas ihan uusiin saappaisiin, kysyin taas mieheltäni. Eikö ihan oikeasti ole koskaan käynyt mielessä tehdä jotain muuta... Vastaus olikin jo "No oon mä sitä joskus miettinyt."

Keväällä se pommi sitten tippui. YTeet alkoi ja juhannuksen jälkeen tuli lappu kouraan. Ja miltä tuntui? Hyvältä!! Molemmista! Vihdoin jotain muuta. Ihan mitä vaan, vaikka Peikon kanssa kotiin.

Elämän ajoitus ei voisi olla parempi. Peikko on vihdoin sitä mieltä, että isi on kiva myös silloin kun minä olen kotona. Kelpaa silloin muuhunkin kun kakkavaipan roskiin viejäksi. Ja kun herrat on kahdestaan kotona, on heillä vaan tosi kivaa.

Vatsatauti kaatoi minut ja Keijun sittenkin, ja ensimmäisen kerran Peikko kesti sen kun makasin sohvalla "älymäellä"  kävi välillä silittämässä ja valitti että me Keijun kanssa haistaan pahalta :D Mutta lähti sitten isin kanssa touhuamaan.

Välillä huoli vilahtaa mielessä isännän työttömyyden takia, mutta kun katsoo elämää taaksepäin. Se on mennyt aina juuri niin kun sen on pitänytkin. Siihen pitää vaan luottaa. Ja minun on pidettävä niin kieleni, kuin näppini kurissa ja antaa mieheni availla itse omat ovensa :)

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Huuhaata?

Mitä jos kaiken pystyisi järjellä selittämään?
Skeptisesti "huuhaahan" eli vaihtoehtohoitoihin, enkeleihin, henkioppaisiin, energioihin jne. suhtautuva ihminen haluaa kaikkeen selityksen.

Muutama päivä sitten satun telkkarista katsomaan pätkän ohjelmaa, jossa lähellä kuolemaa käyneet ihmiset kertoivat, että joku oli auttamassa heitä. Eräs vuorikiipeilijä kiitti henkensä pelastamisesta saksalaista opasta, joka oli tsempannut häntä pysymään hengissä. Vaimo oli sanonut, että ei matkassa semmoista ollut. Tutkijat selittivät kokemuksen sillä että kun ihminen taistelee hengestään, hänen aivopuoliskot saa suoran yhteyden toisiisnsa. Siitä johtuen ihminen kokee jonkun toisen läsnäolon. Se onkin vain toinen aivopuolisko.
Mutta entä jos tämä aivopuoliskoiden yhteys onkin mahdollisuus olla yhteydessä henkimaailmaan, vaikka sen saksalaisen oppaan hengen kanssa.

Miksi kaikki pitää selittää järjellä, vielä kaikenlisäksi ihmisen rajallisella järjellä ja ymmärryksellä.
Mitä pahaa oln siinä että ihminen uskoo enkeleihin ja siihen että on yhteydessä henkiin, henkioppaisiin. Kirkko teilaa kaiken tämmöisen lähtöisin saatanasta. Vaikka itse raamattu puhuu enkeleistä, ja profetioinnista. Eikö niitä saa nähdä tai kokea muut kun papit?

Homeopatia, jota saan taas kerran kiittää siitä, että vatsatauti kiersi perheestä 3, kaataen vain yhden sängynpohjalle. Pikkuinen rae, joka herättää niin suurta vastustusta ja skeptisyyttä. Mutta se toimii!! Ja jos se vaikka perustuisikin uskoon. Niin eikö olisi hienoa, että itsensä voi parantaa uskolla! Söisin vaikka pieniä kiviä, jos ne saa vatsataudin jättämään minut rauhaan :D

Iltapäivä lehdessä oli myös artikkeli, jossa tunteiden patoajat sairastuivat muita helpommin ja kuolivat nuorempina, kuin ne jotka päästeli ne huonotkin fiilikset ulos itsestään. Kun mieli on tyhjä stressistä, surusta, vihasta ja huolesta. Katsoo rohkeasti ja rakastavasti etteenpäin, kasaamatta pelon möykkyä sisäänsä. Myös keho pysyy kunnossa.

Peikon iho on taas huonona, kolikkoläikkiä ja kutinaa. Lääkärin määräämällä lääkerasvalla kun häntä rasvailin, niin kutina oli ihan hirveä. Ja Peikko raapi läikät verille. Mutta kun taas palasin helliin luonnon omiin lääkeaineisiin. Kutinat on hävinnyt, vaikka läikät on edelleen tallella. Ja koska iho heijastaa keuhkojen tilaa, myös ilmankostutin sängynvieressä auttaa ihoa paranemaan. Ja sähköisen sekä rätisevän joulun ja uudenvuoden jälkeen (minkä jälkeen ihokin räjähti) on Peikon rasvaushetket ihania ja rauhottavia hetkiä. Hoivaa tarvitsevalle <3

Jokaisella kolotuksella ja vaivalla on tarkoituksensa. Niitä pitää vaan oppia lukemaan. Pahimpiin paikkoihin Peikon iholla laitoin kortisoonivoidetta, länsimaisen lääketiteen ihmeaine. Aine jolla peitetään näkyvä oire ja sen aiheuttaman syyn voikin unohtaa.

Juoksukengät napsuttaa komerossa ja odottaa kevätaurinkoa. Minä olen myös hommannut kuntosalikortin. Hiiteen polvivaivat ja tervetuloa pinkeä kroppa :D

Ja kerran nyt kuitenkin nainen olen, niin kaikkein tärkeintä on hyvät ja hienot treenivaattaat, varsinkin semmoiset, joita shoppaamalla voi lahjottaa rahaa LastenOikeuksienTuki Ry:lle ;)

http://www.youtube.com/watch?v=1IcXqNh1DGw

https://www.facebook.com/photo.php?fbid=443090652420195&set=pb.410797778982816.-2207520000.1357471379&type=3&theater


tiistai 1. tammikuuta 2013

Uusi Vuosi

Joulusta ja uudestavuodesta selvitty! Peikko alotti joulua edeltävästä tapaamisesta, joulustressin, eli ensimmäisen kerran reagoi tapaamiseen niin että meni syömiset ja nukkumiset sekaisin.

Ja joulusta Peikolla on muutenkin varsin kammottavat muistot, viime jouluna oli Peikon ympärillä vain vieraita häliseviä ihmisiä ja omassa päässä hirveä sekamelska.

Joulun ensimmäisessä kyläpaikassa jo isäntä komensi lapsia ja kovaan ääneen myös sanoi, että KASVATUKSEN PUUTETTA!!! Mikäs siinä itse yrittää rauhassa syödä, provosoitumatta ja odottaa tilanteen rauhottumista. "Koittakaahan nyt miettiä minkälainen Joulu Peikolla oli viimeksi, ja miettikää miksi se on sekava. Ja päiväunetkin on jo kohta tunnin myöhässä. Ei siihen voi kasvatuksella vaikuttaa." Joskus on vaan niin väsyttävää selittää aikuisille ihmisille, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin he. Teki kyllä mieli sanoa, että sinun tavoilla kasvatettu sukupolvi kasvatti lapsensa niin, että he eivät pidä huolta omista lapsistaan. En viitsinyt. olin kiltti.

Päiväunet ja seuraavaan kyläpaikkaan. Pikkuhiljaa Peikko löysi joulusta ilon. Kävi istumassa joulupukin sylissä ja pitkin iltaa selitti " Joulukuppi tuli!! (näytti kädellä mistä) Istui! (näytti tuolin) antoi tontontonton ja lauloi PALLONONNEE PALLON ONNEEE!!!! Laulettiin kyllä joululauluja mutta Peikon tarinassa oli vähän eri kappaleet. Kun tuli nukkumaan menon aika kellahti poika onnellisena sänkyyn ja nukkui aamuun asti kertaakaan heräämättä.

Uudenvuoden kauhistuksen aiheutti raketit, mutta jo parin pommin jälkeen Peikko makasi selällään hangessa ja huusi riemusta ja epäili, että isi ampuu puut nurin :D Viime uutenavuona kolmen pikkutytyön kirkuminen laukasi paniikkireaktion. Peikko pököili autotallin pimeissä nurkissa karkuun kun villieläin, kunnes sain napattua hänet syliin.

Kieltämättä itseänikin jännitti kuinka näistä päivistä selvittäisi. Sekavat muistot ja vahvat tunteet, ilman sanoja on vaikeita pienen jälkikäteen selvittää. Nytkin kun Peikkoa pelotti raketit ja niiden samojen kolmen tytön kirkuminen. Kysyin Peikolta muistaako hän kun viimeksi ammuttiin pommeja ja hän pelästyi tosi paljon, niin paljon ettei uskaltanut tulla melkein äidinkään syliin. Ja että onneksi Peikko on nyt jo äidin sylissä, ettei tarvitse enää pelata. Vastasi Peikko vakiovastauksellaan Nii-i!! Ja yökin nukuttiin heräämättä vaikka pommit paukkui talon ympärillä.

Kuinkas sitten muuten meillä menee. Ihan hyvin, Keiju ja Peikko tappelee minusta niin että pöllyää. Isi saa maata yksin, tai koiran kanssa sohvalla. Minä istun nojatuolissa, Keiju toisella polvella ja Peikko toisella. Ja siinä he tappelee siitä jos toinen tulee toisen puolelle. Tai jos laitan ruokaa niin siinä on reippaat apulaiset. Tänään ja hiukan räpsähdin, että on se nyt kumma kun ei saa ikinä olla kotona rauhassa. "Tykkään teistä ja Rakastan teitä, mutta jättäkää minut joskus rauhaan!!! Tai jos olette mun lähellä niin älkää tapelko!!!!!"
Melkein uskoivat ;) Loppupäivä meni kieltämättä vähän rauhallisemmin. Minun vuosi 2013 on alkanut siis rätisevissä merkeissä :D

Hyvää UuttaVuotta! Nyt jos koska on aika löytää oma polku, uskoa elämän tökkäsyihin ja tuuppauksiin. Kääntää kelkkaa, jos siltä tuntuu. Kuuntele itseäsi ja usko kuulemaasi!! USKALLA ELÄÄ!