lauantai 24. elokuuta 2013

Suuri Surun Päivä

6.8.2013 Jouduin viemään Rakkaan Ranskanbulldoggimme Liisamme piikille, muutamassa viikossa lihaksikas tykinkuula kuihtui pois. Verisyöpä.... ei mitään tehtävissä.
Kun Liisa sairasti, tai siis oli tosi huonossa kunnossa ja hiipui pois käytiin Keijun kanssa keskusteluja kuolemasta. Keiju itki meidän (isin ja äidin) kuolemat, mummo olisi heti pitänyt saada mökiltä kotiin, että olisi voitu varmistaa hänen olevan elossa. Viikkoon Keiju ei nukkunut kunnolla. Sen ajan Liisaa hoidettiin antibiooteilla, kun toinen ell. oli sanonut että sillä on suolistotulehdus... Oman ell:n kesälomaltapaluun päivänä varasin hänelle heti ajan, lapset oli mukana kun kuuntelimme "tuomiota". Keiju oli hiljaa ja kuunteli. Varasin ajan iltapäiväksi... kun nostin Liisan vielä kyytiin Keijun jalkoihin se alkoi. Huuto, Keiju huusi, järkyttävää huutoa. Sitä kuunnellessani ajattelin, että meille ei tule enää yhtään eläintä... luopumisen tuska, jostain niin rakkaasta on hirveää. Oman surun vielä kestää, mutta lapsen ei. Niin sitä itkettiin. Isi hälyytettiin koulusta kotiin. Tuntia ennen Liisan lähtöä kysyin Keijulta haluaako hän olla kotona kun lähden eläinlääkäriin, ei halunnut. Isäntä ja lapset autoon ja uimaan. Minun tehtäväksi jäi saattaa Liisa pilven reunalle. Tein sen helpottuneena. Enää ei tarvitsisi tuon pienen, suurisydämisen, minun rakkaan Liisani kärsiä.  Illalla keijun itku oli jo väsynyttä, ei enää raastavaa tuskaa. Juteltiin uudestisyntymästä ja suojelusenkeleistä. "Äiti, niin kauan kun Liisa on taivaassa, meillä on aika mahtava suojelusenkeli."
Peikko kertoo kaikille, että Liisa on kuollut. "Onko se taivaassa? Tuoko aurinko sen takaisin? Kuu tuo sen, tai tähti!!"




Mä itken nytkin, kun mulla on niin ikävä sitä hiivatin elukkaa... Onneksi meillä on Musti... ja Emma. Emma, taivaan lahja tähän tilanteeseen. Mustin sisko, vanha rauhallinen tohveli, ihan kuin veljensä. Liisa lähti tiistaina, Emma tuli meille sunnuntaina. En voinut elää ilman toista koiraa... turhaa oli kenenkään sanoa "teille on tulossa vauva!!" tai kun isäntä suostui siihen, että kun vauva vähän kasvaa niin otetaan sitten uusi koira. Ei, halusin koiran heti. Jyräsin isännän, annoin hänelle vaihtoehdoksi antaa Keijulle luvan, että Emma saa meille tulla. Onneksi Emma sulatti heti myös isännän sydämen.
Oli kamalaa katsella kun Musti ei tehnyt muuta kun makasi (sitä se tekee sisällä muutenkin) mutta ulkonakin. Ei ollut ketään kenen kanssa se leikkisi. Nyt on :) Ikävää ei poista kun aika ja Liisaa Emma ei korvaa. Emma tule lohduttamaan ja se nyt vaan on mun koira, siksi se meille tuli. Ihanaksi tarinan tekee se, että Emma ja Musti on elänyt ensimmäiset 5 vuotta yhdessä. Isossa koiralaumassa, karkaillen, ruuistaan tapellen.. Kun ne sieltä pois pääsi ystäväni hoiviin, Musti muutti melkein heti meille, En edes tiennyt Emman olemassaolosta. Kun sen näin ensimmäisiä kertoja, luulin, että se on ollut siellä aina. (ystäväni korjaa koiria, hänellä on omassa laumassaan tällähetkellä 11, vaiko 12 koiraa, ei aina pysy laskuissa mukana, niitä on siellä kuntoutumassa ja olemassa ja osa kotia etsimässä.) Emma ei pidä melusta, joten aina kun sinne meni, vetäytyi Emma saunaan melua ja vilskettä suojaan. keväästä asti olen tienyt, että se on minun. Ei Emma edes ollut mihinkään muuttamassa, mutta rakas ystäväni sen meille antoi. Nyt saavat siskokset yhdessä elää loppuelämänsä, kunnes kuolema heidät erottaa <3 ja sitten me taas itketään ja päätän, että meille ei tule yhtään uutta eläintä. Paitsi viikon päästä ;)

lauantai 3. elokuuta 2013

Elämäni paras aika

Kuukausi sitten kävin lastenpsykiatrisella taas kertomassa kuinka hyvin meillä menee. Taas kerran psykologi ihmetteli, että on puhe samasta lapsesta joka meille 1,5 vuotta sitten muutti. 
Niin pienen ihmistaimen saa vielä korjattua kiintymyssuhdeongelmaisesta empaattiseksi ja huomaavaiseksi pieneksi lapseksi. 

Sydän vereslihalla olen seurannut meidän Liisan (ranskanbulldoggi) sairastamista. Sille on iskenyt kamala vatsa/suolitulehdus. Koiraparka on laihtunut 3 kiloa parissa viikossa. Mutta mitä on tehnyt Peikko! 3 päivää kadestä Liisaa syöttänyt. Jos ruoka ei maistu, niin sitten autetaan. Silloin maistuu <3 Aamulla ensimmäisenä Peikko kysyy "Kuinka Liisa voi!" Ja kaupastakin tullessa rymistelee ensimmäisenä koiraa halaamaan. Eläinten parantava ja terapeuttinen voima on ainutlaatuista. Niiden rakkaus on niin kaunista ja pyyteetöntä. Ihmekkään, että niin monessa sijaisperheessä on eläimiä, lapset tarvitsee niitä. Jos Liisa meidät nyt jättää, on hän opettanu ja antanut meille niin paljon <3


En aina voi käsittää kuinka onnekas ihminen mä olen. Tänään olen elänyt elämäni parasta aikaa, keittiönkaappeja maalaten ja miettien.
Se miten mieheni tapasin, uskalsin irottautua vanhasta. Alku kanssani oli varmaan painajaista. Purin vanhan suhteen "paskoja" hänen niskaan. Mutta hän sen minulle salli. Ja pikkuhiljaa vanhan voima katosi ja löysin itsetuntoni. Päivä päivältä, edelleen, rakkauteni miestäni kohtaan kasvaa. Työpaikan menetys ja opiskelemaan lähteminen on saanut hänet heräämään henkiin. Hän on läsnä! 

Pieni tyttäreni fiksu, hassu, rakastava ja kaunis Keiju. Parin viikon päästä koululainen. Miten hän onkaan minusta raskauden aikana huolta pitänyt. Uskomattomia keskusteluja on käyty ja lukemattomiin kysymyksiin olen saanut vastauksen miettiä. "Sattuuko synnyttäminen enemmän kun oksentaminen? Tai jos menee 6 luuta poikki?" Hän on niin onnellinen tulevasta vauvasta. Sain hänetkin elämääni...

Sitten Peikko, tähtiprinssini. Peikosta on tullut todellinen hurmuri ja herrasmies. Onneksi äiti on pääsääntöisesti näiden rakkaudetunnustusten ja kohteliaisuuksien kohde. Eilen illalla kun kannoin Peikkoa nukkumaan, sanoi hän " Nyt olen pieni, kannat mua. Kun kasvan isoksi, oon niin iso, että kannan sua!" Täytyy tunnustaa, että pikkusen kovempaa poikaa syliini puristin. Mielessäni toivoin, että sen päivän saan nähdä, että olen niin vanha ja pieni, että minua pitää kantaa. Ja Peikko on silloin lupauksensa toteuttamassa. 

Ja nyt vielä kaikista lääkäreiden sanoista huolimatta mahaani venyttää pikkuveli. Ajatus siitä, että en jaksa, on vaihtunut jännitykseen siitä Kuka tuolla mahassa on? En malta odottaa, että nään sen ihmisen, joka meille näin välttämättä haluaa. Sen täytyy olla aika erikoinen tyyppi. 

Niin uskomattoman paljon on tapahtunut näinä 15sta vuotena , jotka olen mieheni kanssa elänyt. Ihan huimaa kun ajattelen tulevaisuutta. 
Mitä kaikkea elämällä onkaan vielä minulle antaa. 

torstai 1. elokuuta 2013

Raskaus pistää ihmisen ajattelemaan.. ja paljon. Ajatukset sinkoilee kauhusta riemuun ja vähän muuallakin.
Rakkaus.. tulenko rakastamaan tätä tulokasta enemmän vai vähemmän kun Keijua ja Peikkoa. Sitä on moni ystävänikin miettinyt ja onneksi myös minulle siitä puhunut. Koska jokainen heistä on myös sanonut, että rakastaa jokaista lastaan erilailla.
Jokainen lapsi on omanlaisensa, joten heitä ei voi edes rakastaa jokaista samoin. Ei minua huoleta tulevan lapsen saaman rakkauden määrä, minua pelottaa se, että unohdan vauvan jonnekkin.

Juttelin lasten kanssa eilen aamulla rakkaudesta. Rakkaus on heidän mielestään sitä, että haluaa suukotella ja halailla. Haluaa olla rakastamansa ihmisen sylissä ja silittää sitä. Ja välillä auttaa hommissa.
Minun kommentit siitä, että kuri ja säännötkin on rakkautta sai aikaan kipakoita vastalauseita ;)

Kuten muutamasta edellisestä postauksesta myös voi huomata, että myös ihan fyysinen muutos kehossa aiheuttaa minussa paljon ajatuksia. Siksi olen harvinaisen iloinen siitä, että mamigogo blogin Minttu räväytti upean suomalaisen Äidin arpineen ja mahoineen kaikkien nähtäväksi. Ja että niin moni rohkea Äiti seurasi esimerkkiä!
Itsellä meni karvan vajaa 38 vuotta siihen, että opin pitämään omasta kehostani. Ja nyt seuraan se vihdoin hyväksymäni kehon hurjaa muutosta. Hankalaksi asian tekee myös se, että kun vihdoin löysin itseni juoksemasta ja salilta, raskaana ollessa ne asiat on pitänyt unohtaa. Multa löytyy lähes kaikki raskausajan kammo-oireet paitsi pahoinvointi. Kävellen ja fillarilla pääsee onnksi liikkumaan, mutta kaikki mikä nostattaa liikaa sykettä, saa olon aivan kamalaksi ja pään särkemään. Vauva on nyt tärkein, joten jumppavaatteet odottaa syksyä kaapissa.

Pelko siitä, että pitää taas oppia hyväksymään uudenlainen vartalo ei ole kivaa. Mutta tiedän, että se onnistuu. Kunhan saan itseni takaisin, niin linkkaan kuvani mielummin marinblogiin, kuin Mintun. Ne asiat, mille en voi mitään, annan olla ja opettelen niitäkin rakastamaan. Mutta raskauskilot pyrin jättämään vauva aikaan.
Nyt kun toimin huonommin kuin koskaan olen oppinut vielä enemmän arvostamaan olotilaa joka minulla oli ennen raskautta lonksuvien polvien ja vinon luurangon kanssa. Ylimääräiset kilot ei sovi niiden kanssa yhteen.

Niinkuin kuri kuuluu rakkauteen lasten kanssa, se kuuluu myös itsensä rakastamiseen. Omasta kehosta huolehtiminen vaatii välillä kuria. Varsinkin jääkaapilla :) Minua tähän asiaan tuli auttamaan raskausajan diabetes. Kiitos siitä!!