perjantai 12. joulukuuta 2014

vastaus

Taas tuli pyyntö kertoa niistä vaikeammista ajatuksista ja tunteista. Selvä.
Kaikkein kamalinta on kun pieni vauvasemme joutuu sivusta katsomaan Peikon silmitöntä raivoamista. Pieni ihminen joka ihailee veljeään, katsoo kun veli hyökkää äidin kimppuun sokeana raivosta. Yleensä aiheena on ulos lähteminen, jos on liikaa virtaa ja sisätilat on liian pienet sen purkamiseen.  Kun Peikko pääsee ulos on homma takana, eikä malttaisi edes lähteä takasin sisään kun ulkona on niin kivaa.

Se on myös kamalaa kun pieni lapsi syöksyy jonnekkin todella pimeään. Sinne ei itse ylety. Ja kun sitä vierestä katsoo, pelottaa.

Ensimmäisen vuoden aikana ihminen rakentaa perustan itselleen. Se on koko elämän tärkein vuosi. Mitä tapahtuu kun tuon ensimmäisen vuoden aikana hoito ei ole ollut sitä mitä sen pitäisi. Kun vauva on joutunut olemaan ilman hoitoa, ilman katseita, kosketusta, huomaamista, ruokaa. Joutunut itkemään itsensä uneen tarpeet tyydyttymättä. Se seuraa aikuisuuteen saakka, epävarmuus. Pelko menettämisestä on niin valtava, että itse käytöksellään aiheuttaa menetyksen. Tietoisesti, siltä minusta ainakin tuntuu. Meillä tuon pelon kohteena olen minä. Äidin menettämisen pelko on niin valtava. Vaikka kuinka sanon, että pieni ei voi tehdä mitään että minut menettäisi, ei pelko helpota. Se saa minut epäilemään sanojani. Entä jos jonain päivänä tulee se hetki, että en enää jaksa. En voikkaan enää uhrata tämän perheen jäseniä hänen pelkonsa alttarille.

Mä uskon, että ihminen luo itse oman todellisuutensa. Pelko ruokkii pelkoa ja pahimmat pelot toteutuu.
Siksi en mielelläni puhu kaikkein pahimmista kauhuskenaarioista, koska ajattelen niin luovani sen todelliseksi. Annan sille voimaa. Keskityn positiiviseen ja hyvään.

Näen tuon kaiken lisäksi pienen Pojan joka tuli meille todella rankoilla papereilla. Joka osottautui ihan joksikin muuksi. Pieneksi pojaksi, jolla on ongelmia, mutta niistä selvitään. Pieneksi pojaksi, jolla on todella paha 4v uhma. Pakko käydä jopa lukemassa mammapalstoja, ihan siksi, että näen muidenkin tuon ikäisten olevan sarvia vaille kammotuksia. Se helpottaa :D
Vauvanen joutuu nyt sivusta seuraamaan tilanteita, mutta näkee myös, että niiden jälkeen sovitaan. Halataan ja suukotellaan. Olisiko minulla vauvasta ilman Peikon tuomia oppeja? Jos olisin uskonut lääkäreiden sanomia asioita minkälainen Peikko olisi nyt?

Onneks mua on pyydetty näistä kirjottamaan!!! Nythän mä hokasin oikeasti, että en halua semmoista tulevaisuutta mihin nyt ollaan menossa!! Kamalaa mitä mä oon taas tehnyt!! Nyt kääntyi ajatusten kelkka pois jyrkänteeltä ja lähtee kohti seesteistä tulevaisuutta!! Mun mieli on ollut aika synkissä tunnelmissa tän syksyn ajan. Nyt loppu. Peikolla on uhma. PISTE. Se menee ohi. Nyt. Peikko on kiltti ja ihana poika.

Vaikeita asioita saa tehtyä ihan mistä vaan. Vain oma ajattelutapa on se mitä voi muuttaa. Elämä on kärsimystä, sanoi buddha puun alla istuessaan. Hittoako siellä istui. Olis lähtenyt vaikka tanssimaan!! Kärsimys on jokaisen omassa päässä!!

Rutiineja

Yli 50000 kertaa on jo Metsärannan ovi narahtanut (uskomatonta!!!!) ja olen päästänyt ihan vieraita ihmisiä kurkistamaan elämäämme. Vähän erilaiseen, mutta kuitenkin niin samanlaiseen kun kaikkien muidenkin perheiden elämään.
Herätään, syödään, lähdetään kouluun, töihin, ulos, taas syödään, sitten nukutaan päiväunia ja taas herätään. Syödään. Leikitään. Tapellaan ja sovitaan. Tullaan koulusta ja töistä. Syödään. Töllötetään telkkaria. Syödään ja mennään nukkumaan.
Rytmi elämässä on tärkeää. Rutiinit.
Tehdään samoja asioita samoihin aikoihin. Tuonne väliin mahtuu kuitenkin kaikenlaista. On uimisia, kavereita, lenkkejä koirien kanssa, metsäretkiä, mummoja ja vaareja. Meillä myös tapaamisia ja palavereja.

Rutiinit tuo turvaa lapselle. Mutta voiko rytmittömän perheen lapsi tuntea turvallisuutta, kyllä,todellakin voi, jos perheen aikuiset on luotettavia.
 Yleensä rytmittömyys kulkee käsikädessä ongelmien kanssa. Viina, lääkkeet, huumeet, mielenterveysongelmat, arjen hallinnan puute, masennus.....  lista on pitkä. Eihän ongelma ole silloin se, että rytmiä ei ole vaan se, että vanhemmat eivät ole lapselle se turva.

Monen sijoitetun lapsen arki toimii hyvin kun on rutiinit. Toistetaan asioita. Tietty jatkuvuus toimissa luo turvan siihen, että huominen tulee taas samanlaisena. Mutta eihän elämä niin mene. Mitä kauemmin lapsi on joutunut elämään epäluotettavien ja ennalta-arvaamattomien olosuhteiden keskellä, sitä hirveämpää on kaavan hajoaminen. Oli se sitten hyvä tai huono asia joka rytmin sotkee.

Kun Peikko tuli meille, oli rutiinit opittu jo lastenkotijaksolla. Mitkä kaikki mellakat johtuikaan siitä, että meillä ei elettykkään kellon mukaan? En tiedä. Enkä silloin osannut ajatellakkaan asiaa niin, vaikka siitä oli paljon puhuttu.

Nyt kun Peikko on jo iso :), ja elänyt kohta 3vuotta minun poikana. On hän oppinut sietämään poikkeuksia rytmissä. Meillä herätään, syödään ja mennään nukkumaan samoihin aikoihin, melkein, muu tapahtuu niinkuin tapahtuu. Nopeastikin voi päivän suunitelmat vaihtua. Silti, edelleen isot ja jännät jutut, kuten vaikka uimaan lähteminen, saattaa heläyttää Peikkoparan aivot ihan kierroksille. Välillä tuntuu, että ei se tiiä itkiskö, nauraisko, riehuisko vaiko lamaantuisi. Toivon vaan, että näistäkin muutoksista Peikko saisi tarpeeksi eväitä aikuusuuden reppuun, syötäväksi silloin kun ei kaikki menekään niin kun äiti sanoo.
Jos rutiineja ei turvallisessa ympäristössä opeteta rikkomaan, kuinka nuori aikuinen itsenäistyttyään niitä oppisi rikkomaan? Mistä löytyy luotto, uskallus ja rohkeus, kun elämä edetessään rutiinejamme rikkoo?

Aina sanotaan, että pitää elää hetkessä ja NYT. Mutta entä jos se hetkessä eläminen on tässä asiassa vahingollista lapselle. On helpompaa pitää rytmi samana ja välttää sen rikkoutumista. Rauha säilyy ja on helpompaa.

Mikään ei ole niin varmaa kun muutos. Kynsin hampain vanhassa ja totutussa pysyminen saa elämän järjestämät muutokset järisyttämään elämän raiteiltaan.
Oli asia sitten pieni tai suuri. Meillä elävä tottuu ainakin niihin pieniin ja ajallaan vähän isompiinkin ;)

Nyt kun oikeen aloin tätä asiaa miettimään, niin Peikon elämää on kunnolla heilauttanut viimeksi huonejärjestyksen muutos ja uuden ihanan biosukulaisen ilmaantuminen elämäämme! Molemmat ihan mahtavia asioita, mutta niitä on räiskytelty jo pari kuukautta. Nyt 4v poikasen räiskynnät kestää, mutta entä jos eka suuri muutos tuleekin vasta vaikka 15vuotiaalle, tai vanhemmalle. Saattaa olla valkotakkiset piankin ovella jos on aina elänyt tiukoissa rutiineissa.

Meidän arki on rutiineiden ja rutiinottomuuden suloinen sekamelska. Isäntä lähti hetkeksi töihin ja arki pyörii silti komeasti. Peikon kanssa on ollut välillä todella rankkaa on ollut niitä hetkiä kun on miettinyt miksi ihmeessä tätä teen. Ja on niitä hetkiä kun todella tiedän, että tätä pitääkin tehdä.

Tulevaisuus näyttää valoisalta, muutama huolen häivä leijailee taivaalla. Niitä puhaltelen pois näkökentästä aina kun ne siihen purjehtii.

"Mä kidutan sua kun kasvan aikuiseksi!" Uhkauksen kumosi 100kertaisesti lausahdus "Oikeesti halusinkin syntyä tänne."


lauantai 4. lokakuuta 2014

Mitä sijaisvanhemmuus on?

Mitä se on. Elämää. Riskinottoa. Työtä. En tiedä. Elämäntapa, johon joutuu vahingossa? Joo. Jotain mitä ei voi mikään valmennus opettaa. Se on jotain mikä on elettävä, jos siltä tuntuu.

Se on oman elämän alttiiksi laittamista. Joko voitat tai häviät. Tai jotain siltä väliltä.
Se on elämän makuista arkea. Haastavaa, vaikeaa, tunteikasta, puntaroivaa.

Sinua vahditaan, jos ei kukaan muu niin sinä itse.

Rikotun lapsen eheyttämistä. Parhaansa tekemistä ja sinä päivänä kun tajuaa oman vajavaisuutensa on jo pitkällä. En ole karttaa jolla luovii pienen rikotun mielen karikossa. On vain elettävä hetkessä. Välillä varovasti kurkistettava tulevaisuuden mahdollisuuksien verhon taakse.

Se on sitä, että rakastaa ehdoitta. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Ja vaikeaa se voi olla. Niin vaikeaa. Vaikeampaa kun mikään.

PRIDE-valmennus on kun soutuveneellä soutamisen opettelua, kunnes valmistuttuasi huomaat päätyneesi valtameriproomun ruoriin. Siinähän seilaat. Tuurilla. Pelastusliivit on päällä jos satut saamaan hyvän sossun.

Sinisilmäisyyteni säilytän, vaaleanpunaiset lasit on nostettu otsalle. Kiitollisuus meidän tilanteesta on huima. Niin kamalia tarinoita olen kuullut ja kohteloita olen läheltäkin seurannut. Kuulemma yksi kolmesta sijoitetusta lapsesta "pärjää" elämässään. Se on aika vähän. Toivoa on aina, panokset on kovat. Onnistuminen on biljoonan asian yhteensattumien summa. Ja niistä vain murto-osaan voi itse vaikuttaa.

Mutta vaikka kuinka kukaan toppuuttelisi ja pelottelisi. Tietää tuleva sijaisäiti tai isä, että tälle tielle on lähdettävä. Vaikka kuinka pelottaisi.

Vauvanen täyttää kohta vuoden, se osaa laulaa boomkahboomboomkahaaaAAaaaAAAaaaaaa. Helppo ihana lapsi. Nauravainen, iloinen, rauhallinen. Hänen luonteenpiirteet korostaa Peikon "pessimisti ei pety" elämäntapaa.

Elämä olisi niin paljon helpompaa ilman Peikkoa.

Siinä on vaan yksi mutta. Peikko on meidän poika. Loistavalla huumorintajulla väritetty poika. Fiksu, niin fiksu, että välillä meinaa ihan ihmetyttää. Tarkkanäköinen ja hyvännäköinen. Tähtisilmä. Kun sen pojan valo loistaa, se on kirkkaampi kun kellään. Rakas, ihana poika.

Jos nyt kysyttäisi alkaisinko sijaisäidiksi, en olisi ihan niin varma enää. Kevään mustasukkaisuus, äidin menettämisen pelkoraivoissa jos olisi kysytty, niin vastaus olisi ollut EN!! Mutta nyt tilanne on taas toinen, nyt jo ehkä taas aurinko paistaa syksyiseen risukasaan. Hyviä päiviä on enemmän kun huonoja.

Tämä on minun elämä, näin sen pitikin mennä. Mitä sitten huomenna, en tiedä.

Sen tiedän, että...

...vi*** mä mitään tiedä. Päivä päivältä pahemmin ulapalla :D :D Ehkä parempi niin :D :D

Ai hitto ku oon aina olevinaan niin mahottoman viksu :D Nyt lähen nukkumaan :D


sunnuntai 17. elokuuta 2014

Tunnustus

Olen ollut väärässä. Siinä se. Minä olen ollut väärässä. Oliko tuo vaikea kirjoittaa, ei.
Seuraavat sanat on vaikeampia....

Missä olen sitten ollut väärässä... siinä, että biologista ja sijoitettua lasta voisi rakastaa samoin, ei voi. Molempia rakastaa. Toisen rakastaminen on helppoa ja itsestään selvää. Toisen rakastaminen on sydäntä särkevää. Huoli lapsen pärjäämisestä, hänen tulevaisuudestaan on läsnä päivittäin. Biologinen suku on mielessä kun lasta katsoo, koska piirteet on heidän. Lasta kuitenkin rakastaa, paljon. Hän kuuluu perheeseen. Niin kauan kun on tarve. Sydämeen hän kuuluu aina. Hieman raskaampana kuin muut.

Minulla on ollut hirveä tarve pärjätä Peikon kanssa, näyttää kaikille kuinka hienosti ollaan pärjätty.
Näyttää kuinka MINÄ olen hänet pimeästä nostanut. PAH!!! Ego, tuo katala liero!! SE on pitänyt käsiä silmilläni, estänyt minua näkemästä itselleni päiväselvän asian. Toista ei voi tahdolla parantaa, ei rakkaudella, ei millään. Voi vain tehdä parhaansa. Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää.

Peikko on ihana poika, meidän perheen jäsen. Minun Poika. Rakas sellainen. Mutta minun käsissäni ei ole se, jos hän joskus elämänsä aikana tarvitseekin jotain muuta eheytyäkseen. Tai jos hänen pieni sisin on niin murtunut, että se ei koskaan korjaannu. Se ei ole minun päätettävissä. En pysty muuta kun toivomaan parasta ja luomaan Peikolle turvallisen lapsuuden meidän perheessä.
Toivon sydämeni pohjasta, että hän on perheemme jäsen vielä sadan vuoden päästäkin.

Tämä asia kun minulle valkeni erään ihanan entisen sijaisäidin kanssa keskustellessa, loukkaannuin ensin. Kunnes loukkaantuminen vaihtui suruun, illan asiaa itkettyäni menin nukkumaan. Aamulla heräsin hymyillen.
Tuo ihana nainen oli paljastanut minusta vahvan Egonpullistuman, pifffffffff, se on nyt puhkastu. Kiitos hänelle <3 Kiitos rohkeudestasi olla suora ja puhua asioista suoraan, sensuroimatta <3 Laitoit pääni pursuamaan uusia ajatuksia, uusia tapoja ajatella!

Onneksi olen nainen!!! Koska nainen voi muuttaa mieltään monta kertaa päivässä, aina parempaan suuntaan. Tuon Alamökissä vietetyn iltapäivän jälkeen olen taas hippusen parempi sijaisäiti. Hieman armollisempi itselleni. Minulla on hieman pienempi ego. Olen askeleen lähempänä sitä mikä minusta isona tulee. Annan taian ja ihmeiden täyttää arkemme edelleen <3







torstai 24. huhtikuuta 2014

Hirveen vaikea aina näitä otsikoita keksiä

Jotkut on kaipaillut päivitystä siitä kuinka arki meillä sujuu,  kiireistä on. Ei ehdi mietiskelemään. Saatika istahtamaan koneelle ja kirjottamaan.

Niiaus ja niksautus teille jotka olette kauniita sanoja käynyt minulle kirjottamassa. Sananne merkitsee minulle paljon! Moni kommentoija suunittelee sijoitetulle lapselle sylinsä avaamista. Hyppyä tuntemattomaan. Se pistää miettimään kuinka vähän sijaisvanhemmuudesta löytyy tietoa, siis sitä oikeaa tietoa.  Lapsikylän mainoksia, sossujen sivuilta ilmoituksia alkavista PRIDE-valmennuksista ja.. no eipä juuri muuta. Uudet sijaisvanhemmat hyppää valtaviin saappaisiin, silmät kiinni. Sossun natisevat rattaat raksuttaa omaa tahtiaan, tahtia joka riippuu täysin vuorossa olevasta sossusta. Saako tietoja mistään, joutuuko euroistaan taistelemaan. Tallotaanko omat oikeudet alkujännityksen piinaamissa aloituspalavereissa. Kuinka usein on "normaali" tapaamistahti, kerran viikossa, kuussa? Kaksi kertaa. Voiko kieltäytyä jostain vai pitääkö vaan suostua ja sopeutua kaikkeen? Onko soittoaikoja, onko tapaamiset valvottuja, kuka niitä valvoo ja missä. Kysymyksiä joita ei edes ymmärrä kysyä. Vastauksia joita ei osaa kyseenalaistaa. 

Yksi viisas sijaisäiti kiteytti hienosti tämän homman:

"""" Elikäs. Pitää olla töissä, jotta voi antaa lapselle normaliuden mallin. Kuitenkin pitää olla lapsen asioissa käytettävissä ja pystyä hoitamaan asiat sossun kanssa virka-aikana. 30-vuotias on liian nuori ja 40-vuotias liian vanha. Omia lapsia pitää olla että osaa hoitaa toisten lapsia, mutta toisaalta niistä on haittaa. Omat lapset ei saa olla vauvoja, uhmaikäisiä eikä teinejä eikä muutenkaan liian tarvitsevia. Liian isoja investointeja ei saa tehdä, ettei tule "pakkoa" ottaa lisää lapsia, kuitenkin pitää olla jokaiselle oma huone ja tarpeeksi iso(t) auto(t). Ei saa asua ihan keskustassa kun siellä ei ole luonnonrauhaa mutta maallakaan ei kannata asua koska siellä ei ole palveluja ja matkat on pitkät. Parisuhde pitää olla kunnossa mutta toisiinsa ei ole hyvä liimautua, muistakaa erillisyyden tarve. Pitää olla perhekeskeinen mutta samalla pitää muistaa että lapset tarvii normaaleja kontakteja muihin ihmisiin, niin ja sitten oma sosiaalinen elämä, sitä ei saa unohtaa. Bioihin pitää olla hyvät ja luottamukselliset mutta kuitenkin ammatilliset välit, heitä ei saa suututtaa mutta pitää asettaa kuitenkin rajat eikä saa "ruveta hoitamaan" heitä. Lapsen etu pitää asettaa etusijalle, mutta pitää muistaa myös mummot, enot, serkut ja kumminkaimat. Pitää olla avoin sosiaalitoimeen, mutta ei saa valittaa eikä pyytää koko ajan jotain, etenkään semmoista mikä maksaa. Pitää olla ammattikasvattaja eikä nojailla tunteisiin, mutta toki pitää antaa myös lapselle äidin/isän rakkautta ja kiintymystä. Pitää sitoutua tarvittaessa lopuksi elämää mutta toisaalta olla valmis luopumaan vaikka kahden tunnin varoitusajalla. Että näitä kun vaan noudattaa niin kyllä se sujuu. ""


Helppoa!! :D :D 


Vaikka kuka kuinka varottelisi, mutta riivaaja korvaan kuiskii. On vaan eteenpäin mentävä. Vaikka kuinka pelottaisi ja arveluttaisi.
Mä kuitenkin luotan vahvasti siihen, että jokainen saa sen lapsen ja ne sossut sekä biot, jotka on hänelle on tarkoitettu. Jokainen ihminen saa ne opettajat, joiden oppeja tarvitsee.
Minä onnekas olen jo ilmeisesti niin elämässäni oppinut, että niin lapsi, biot ja sossukin on lottovoittoja tässä pelissä. Helppoa ei ole ollut, mutta kaikilla tuntuu olevan yhteinen päämäärä: Saada Peikosta järkevä aikuinen.

Peikko on ollut pari kuukautta hyvinkin haastava. 6kk meillä pyörinyt vauva näyttää jääneen tänne. Pikkuinen Peikko, joka ymmärtää omasta elämästä aika paljon epäilee riittääkö isin ja äidin rakkautta edelleen. Vaikka tekisin näin, vieläkö ne minua rakastaa... ja on kekseliäs poika keksimään testitilanteita. Tunnustan: On ollut niitäkin päiviä, että olen tehnyt tätä vain rahasta. Ja on ollut hetkiä, jolloin Peikko on tuntunut vieraalta, vihaiselta lapselta joka hyökkää kimppuun naama irveessä ja kynnet tanassa. Onneksi ne on ollut vain hetkiä ja raivon vääristämät kasvot sulaa sylissä suloisiksi ja tutuiksi. Peikko on edelleen rakas ja meidän <3 Ylpeä Isoveli!! Joka edelleen jaksaa ihmetellä sitä kuinka "Ihanan vauvan mulle teit!!"
Peikko leikkii vauvan kanssa joka päivä, armotonta naurun rätkätystä. Vauva on välillä kiskottu pöydän alle majaan ja välillä lelukaaren päällä on viltti ja sieltä kuuluu jännittyneen ihastunutta puhinaa. Kun Isoveli astuu huoneeseen vauvan naamalle leviää valtava hymy!

On ollut ihana tajuta että tuo vauva on meidän tuntemista ihmisistä ainoa, joka ei ole kertaakaan miettinyt meidän perheen rakennetta. Ja tuskin sitä tulee sen kummemmin miettimäänkään.

Keiju on "Pikkuinen tyttö, juuri sellainen kun pitääkin olla" sanoi opettaja vanhempainvartissa. Koulussa ja kavereilla kiltti tyttö. Kotona tulta, tappuraa ja tukanheilautuksia.
Kysyin Keijulta saunan lauteilla istuessa miksi on kotona aina niin vihanen. No kotona kuulemma voi olla. Kaikkialla muualla pitää käyttäytyä. Loistava selitys ja tottahan se on, jossain pitää päästä pamauttamaan pahat sisältä ulos. Ihanaa, että se paikka on koti. Pyysin Keijua joskus muistamaan sitä, että mekin haluttais palanen sitä kilttiä Keijua joskus nähdä. Fiksu tyttö, ymmärsi. Nyt tukan heiluttelu ja silmien salamointi loppuu kun sanoo taikasanat "nyt riittää!"

Jotain on ainakin tehty oikein. Keiju ja Peikko uskaltaa näyttää tunteitaan. Niin hyviä kuin kurjiakin. Koti on turvallinen paikka niitä näytellä. Kylillä käyttäydytään! Suukotella saa sielläkin ;)