torstai 24. huhtikuuta 2014

Hirveen vaikea aina näitä otsikoita keksiä

Jotkut on kaipaillut päivitystä siitä kuinka arki meillä sujuu,  kiireistä on. Ei ehdi mietiskelemään. Saatika istahtamaan koneelle ja kirjottamaan.

Niiaus ja niksautus teille jotka olette kauniita sanoja käynyt minulle kirjottamassa. Sananne merkitsee minulle paljon! Moni kommentoija suunittelee sijoitetulle lapselle sylinsä avaamista. Hyppyä tuntemattomaan. Se pistää miettimään kuinka vähän sijaisvanhemmuudesta löytyy tietoa, siis sitä oikeaa tietoa.  Lapsikylän mainoksia, sossujen sivuilta ilmoituksia alkavista PRIDE-valmennuksista ja.. no eipä juuri muuta. Uudet sijaisvanhemmat hyppää valtaviin saappaisiin, silmät kiinni. Sossun natisevat rattaat raksuttaa omaa tahtiaan, tahtia joka riippuu täysin vuorossa olevasta sossusta. Saako tietoja mistään, joutuuko euroistaan taistelemaan. Tallotaanko omat oikeudet alkujännityksen piinaamissa aloituspalavereissa. Kuinka usein on "normaali" tapaamistahti, kerran viikossa, kuussa? Kaksi kertaa. Voiko kieltäytyä jostain vai pitääkö vaan suostua ja sopeutua kaikkeen? Onko soittoaikoja, onko tapaamiset valvottuja, kuka niitä valvoo ja missä. Kysymyksiä joita ei edes ymmärrä kysyä. Vastauksia joita ei osaa kyseenalaistaa. 

Yksi viisas sijaisäiti kiteytti hienosti tämän homman:

"""" Elikäs. Pitää olla töissä, jotta voi antaa lapselle normaliuden mallin. Kuitenkin pitää olla lapsen asioissa käytettävissä ja pystyä hoitamaan asiat sossun kanssa virka-aikana. 30-vuotias on liian nuori ja 40-vuotias liian vanha. Omia lapsia pitää olla että osaa hoitaa toisten lapsia, mutta toisaalta niistä on haittaa. Omat lapset ei saa olla vauvoja, uhmaikäisiä eikä teinejä eikä muutenkaan liian tarvitsevia. Liian isoja investointeja ei saa tehdä, ettei tule "pakkoa" ottaa lisää lapsia, kuitenkin pitää olla jokaiselle oma huone ja tarpeeksi iso(t) auto(t). Ei saa asua ihan keskustassa kun siellä ei ole luonnonrauhaa mutta maallakaan ei kannata asua koska siellä ei ole palveluja ja matkat on pitkät. Parisuhde pitää olla kunnossa mutta toisiinsa ei ole hyvä liimautua, muistakaa erillisyyden tarve. Pitää olla perhekeskeinen mutta samalla pitää muistaa että lapset tarvii normaaleja kontakteja muihin ihmisiin, niin ja sitten oma sosiaalinen elämä, sitä ei saa unohtaa. Bioihin pitää olla hyvät ja luottamukselliset mutta kuitenkin ammatilliset välit, heitä ei saa suututtaa mutta pitää asettaa kuitenkin rajat eikä saa "ruveta hoitamaan" heitä. Lapsen etu pitää asettaa etusijalle, mutta pitää muistaa myös mummot, enot, serkut ja kumminkaimat. Pitää olla avoin sosiaalitoimeen, mutta ei saa valittaa eikä pyytää koko ajan jotain, etenkään semmoista mikä maksaa. Pitää olla ammattikasvattaja eikä nojailla tunteisiin, mutta toki pitää antaa myös lapselle äidin/isän rakkautta ja kiintymystä. Pitää sitoutua tarvittaessa lopuksi elämää mutta toisaalta olla valmis luopumaan vaikka kahden tunnin varoitusajalla. Että näitä kun vaan noudattaa niin kyllä se sujuu. ""


Helppoa!! :D :D 


Vaikka kuka kuinka varottelisi, mutta riivaaja korvaan kuiskii. On vaan eteenpäin mentävä. Vaikka kuinka pelottaisi ja arveluttaisi.
Mä kuitenkin luotan vahvasti siihen, että jokainen saa sen lapsen ja ne sossut sekä biot, jotka on hänelle on tarkoitettu. Jokainen ihminen saa ne opettajat, joiden oppeja tarvitsee.
Minä onnekas olen jo ilmeisesti niin elämässäni oppinut, että niin lapsi, biot ja sossukin on lottovoittoja tässä pelissä. Helppoa ei ole ollut, mutta kaikilla tuntuu olevan yhteinen päämäärä: Saada Peikosta järkevä aikuinen.

Peikko on ollut pari kuukautta hyvinkin haastava. 6kk meillä pyörinyt vauva näyttää jääneen tänne. Pikkuinen Peikko, joka ymmärtää omasta elämästä aika paljon epäilee riittääkö isin ja äidin rakkautta edelleen. Vaikka tekisin näin, vieläkö ne minua rakastaa... ja on kekseliäs poika keksimään testitilanteita. Tunnustan: On ollut niitäkin päiviä, että olen tehnyt tätä vain rahasta. Ja on ollut hetkiä, jolloin Peikko on tuntunut vieraalta, vihaiselta lapselta joka hyökkää kimppuun naama irveessä ja kynnet tanassa. Onneksi ne on ollut vain hetkiä ja raivon vääristämät kasvot sulaa sylissä suloisiksi ja tutuiksi. Peikko on edelleen rakas ja meidän <3 Ylpeä Isoveli!! Joka edelleen jaksaa ihmetellä sitä kuinka "Ihanan vauvan mulle teit!!"
Peikko leikkii vauvan kanssa joka päivä, armotonta naurun rätkätystä. Vauva on välillä kiskottu pöydän alle majaan ja välillä lelukaaren päällä on viltti ja sieltä kuuluu jännittyneen ihastunutta puhinaa. Kun Isoveli astuu huoneeseen vauvan naamalle leviää valtava hymy!

On ollut ihana tajuta että tuo vauva on meidän tuntemista ihmisistä ainoa, joka ei ole kertaakaan miettinyt meidän perheen rakennetta. Ja tuskin sitä tulee sen kummemmin miettimäänkään.

Keiju on "Pikkuinen tyttö, juuri sellainen kun pitääkin olla" sanoi opettaja vanhempainvartissa. Koulussa ja kavereilla kiltti tyttö. Kotona tulta, tappuraa ja tukanheilautuksia.
Kysyin Keijulta saunan lauteilla istuessa miksi on kotona aina niin vihanen. No kotona kuulemma voi olla. Kaikkialla muualla pitää käyttäytyä. Loistava selitys ja tottahan se on, jossain pitää päästä pamauttamaan pahat sisältä ulos. Ihanaa, että se paikka on koti. Pyysin Keijua joskus muistamaan sitä, että mekin haluttais palanen sitä kilttiä Keijua joskus nähdä. Fiksu tyttö, ymmärsi. Nyt tukan heiluttelu ja silmien salamointi loppuu kun sanoo taikasanat "nyt riittää!"

Jotain on ainakin tehty oikein. Keiju ja Peikko uskaltaa näyttää tunteitaan. Niin hyviä kuin kurjiakin. Koti on turvallinen paikka niitä näytellä. Kylillä käyttäydytään! Suukotella saa sielläkin ;)