sunnuntai 17. elokuuta 2014

Tunnustus

Olen ollut väärässä. Siinä se. Minä olen ollut väärässä. Oliko tuo vaikea kirjoittaa, ei.
Seuraavat sanat on vaikeampia....

Missä olen sitten ollut väärässä... siinä, että biologista ja sijoitettua lasta voisi rakastaa samoin, ei voi. Molempia rakastaa. Toisen rakastaminen on helppoa ja itsestään selvää. Toisen rakastaminen on sydäntä särkevää. Huoli lapsen pärjäämisestä, hänen tulevaisuudestaan on läsnä päivittäin. Biologinen suku on mielessä kun lasta katsoo, koska piirteet on heidän. Lasta kuitenkin rakastaa, paljon. Hän kuuluu perheeseen. Niin kauan kun on tarve. Sydämeen hän kuuluu aina. Hieman raskaampana kuin muut.

Minulla on ollut hirveä tarve pärjätä Peikon kanssa, näyttää kaikille kuinka hienosti ollaan pärjätty.
Näyttää kuinka MINÄ olen hänet pimeästä nostanut. PAH!!! Ego, tuo katala liero!! SE on pitänyt käsiä silmilläni, estänyt minua näkemästä itselleni päiväselvän asian. Toista ei voi tahdolla parantaa, ei rakkaudella, ei millään. Voi vain tehdä parhaansa. Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää.

Peikko on ihana poika, meidän perheen jäsen. Minun Poika. Rakas sellainen. Mutta minun käsissäni ei ole se, jos hän joskus elämänsä aikana tarvitseekin jotain muuta eheytyäkseen. Tai jos hänen pieni sisin on niin murtunut, että se ei koskaan korjaannu. Se ei ole minun päätettävissä. En pysty muuta kun toivomaan parasta ja luomaan Peikolle turvallisen lapsuuden meidän perheessä.
Toivon sydämeni pohjasta, että hän on perheemme jäsen vielä sadan vuoden päästäkin.

Tämä asia kun minulle valkeni erään ihanan entisen sijaisäidin kanssa keskustellessa, loukkaannuin ensin. Kunnes loukkaantuminen vaihtui suruun, illan asiaa itkettyäni menin nukkumaan. Aamulla heräsin hymyillen.
Tuo ihana nainen oli paljastanut minusta vahvan Egonpullistuman, pifffffffff, se on nyt puhkastu. Kiitos hänelle <3 Kiitos rohkeudestasi olla suora ja puhua asioista suoraan, sensuroimatta <3 Laitoit pääni pursuamaan uusia ajatuksia, uusia tapoja ajatella!

Onneksi olen nainen!!! Koska nainen voi muuttaa mieltään monta kertaa päivässä, aina parempaan suuntaan. Tuon Alamökissä vietetyn iltapäivän jälkeen olen taas hippusen parempi sijaisäiti. Hieman armollisempi itselleni. Minulla on hieman pienempi ego. Olen askeleen lähempänä sitä mikä minusta isona tulee. Annan taian ja ihmeiden täyttää arkemme edelleen <3