lauantai 4. lokakuuta 2014

Mitä sijaisvanhemmuus on?

Mitä se on. Elämää. Riskinottoa. Työtä. En tiedä. Elämäntapa, johon joutuu vahingossa? Joo. Jotain mitä ei voi mikään valmennus opettaa. Se on jotain mikä on elettävä, jos siltä tuntuu.

Se on oman elämän alttiiksi laittamista. Joko voitat tai häviät. Tai jotain siltä väliltä.
Se on elämän makuista arkea. Haastavaa, vaikeaa, tunteikasta, puntaroivaa.

Sinua vahditaan, jos ei kukaan muu niin sinä itse.

Rikotun lapsen eheyttämistä. Parhaansa tekemistä ja sinä päivänä kun tajuaa oman vajavaisuutensa on jo pitkällä. En ole karttaa jolla luovii pienen rikotun mielen karikossa. On vain elettävä hetkessä. Välillä varovasti kurkistettava tulevaisuuden mahdollisuuksien verhon taakse.

Se on sitä, että rakastaa ehdoitta. Vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Ja vaikeaa se voi olla. Niin vaikeaa. Vaikeampaa kun mikään.

PRIDE-valmennus on kun soutuveneellä soutamisen opettelua, kunnes valmistuttuasi huomaat päätyneesi valtameriproomun ruoriin. Siinähän seilaat. Tuurilla. Pelastusliivit on päällä jos satut saamaan hyvän sossun.

Sinisilmäisyyteni säilytän, vaaleanpunaiset lasit on nostettu otsalle. Kiitollisuus meidän tilanteesta on huima. Niin kamalia tarinoita olen kuullut ja kohteloita olen läheltäkin seurannut. Kuulemma yksi kolmesta sijoitetusta lapsesta "pärjää" elämässään. Se on aika vähän. Toivoa on aina, panokset on kovat. Onnistuminen on biljoonan asian yhteensattumien summa. Ja niistä vain murto-osaan voi itse vaikuttaa.

Mutta vaikka kuinka kukaan toppuuttelisi ja pelottelisi. Tietää tuleva sijaisäiti tai isä, että tälle tielle on lähdettävä. Vaikka kuinka pelottaisi.

Vauvanen täyttää kohta vuoden, se osaa laulaa boomkahboomboomkahaaaAAaaaAAAaaaaaa. Helppo ihana lapsi. Nauravainen, iloinen, rauhallinen. Hänen luonteenpiirteet korostaa Peikon "pessimisti ei pety" elämäntapaa.

Elämä olisi niin paljon helpompaa ilman Peikkoa.

Siinä on vaan yksi mutta. Peikko on meidän poika. Loistavalla huumorintajulla väritetty poika. Fiksu, niin fiksu, että välillä meinaa ihan ihmetyttää. Tarkkanäköinen ja hyvännäköinen. Tähtisilmä. Kun sen pojan valo loistaa, se on kirkkaampi kun kellään. Rakas, ihana poika.

Jos nyt kysyttäisi alkaisinko sijaisäidiksi, en olisi ihan niin varma enää. Kevään mustasukkaisuus, äidin menettämisen pelkoraivoissa jos olisi kysytty, niin vastaus olisi ollut EN!! Mutta nyt tilanne on taas toinen, nyt jo ehkä taas aurinko paistaa syksyiseen risukasaan. Hyviä päiviä on enemmän kun huonoja.

Tämä on minun elämä, näin sen pitikin mennä. Mitä sitten huomenna, en tiedä.

Sen tiedän, että...

...vi*** mä mitään tiedä. Päivä päivältä pahemmin ulapalla :D :D Ehkä parempi niin :D :D

Ai hitto ku oon aina olevinaan niin mahottoman viksu :D Nyt lähen nukkumaan :D


5 kommenttia:

  1. Minäkään en tiedä, minne laivanne purjehtii, mutta sen tiedän että Peikon, Keijun ja vauvan laivassa on kaikkensa antavat kapteeni ja perämies!

    VastaaPoista
  2. Hyvä kirjoitus! Niin tuttuja ajatuksia taas <3

    VastaaPoista
  3. Hei! Toivottavasti jatkat tarinointia täällä. Luin parissa illassa blogisi läpi ja sinulla on ihana tyyli kirjoittaa ja ajatella. Sijaisvanhemmuus kiinnostaa minuakin mutta omat lapseni ovat vielä hiukan liian pienet. Ehkä parin vuoden päästä! Käytännön kokemukset siis kiinnostavat, ja oli mukava lukea myös niistä vähän huonommistakin päivistä sekä vaikeistakin tunteista, joita sijaisäitiys on sinussa herättänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä näyttää jatkuvan, vähän rauhallisempaan tahtiin kuitenkin. Viimeisin kirjoitus onkin jonkinlainen Vastaus.
      Muutkin on kysellyt niitä vaikeita tunteita. Onhan niitä, jokapäivä, kunnes ne sanoo ääneen tai realistisenpositiivisesti ne mielessään ruotii... sit ne kutistuu :D
      Onnea matkaan!! Kyllä sinusta sijaisäiti tulee, jos kerran olet SEN kuiskauksen kuullut ;)

      Poista