perjantai 12. joulukuuta 2014

vastaus

Taas tuli pyyntö kertoa niistä vaikeammista ajatuksista ja tunteista. Selvä.
Kaikkein kamalinta on kun pieni vauvasemme joutuu sivusta katsomaan Peikon silmitöntä raivoamista. Pieni ihminen joka ihailee veljeään, katsoo kun veli hyökkää äidin kimppuun sokeana raivosta. Yleensä aiheena on ulos lähteminen, jos on liikaa virtaa ja sisätilat on liian pienet sen purkamiseen.  Kun Peikko pääsee ulos on homma takana, eikä malttaisi edes lähteä takasin sisään kun ulkona on niin kivaa.

Se on myös kamalaa kun pieni lapsi syöksyy jonnekkin todella pimeään. Sinne ei itse ylety. Ja kun sitä vierestä katsoo, pelottaa.

Ensimmäisen vuoden aikana ihminen rakentaa perustan itselleen. Se on koko elämän tärkein vuosi. Mitä tapahtuu kun tuon ensimmäisen vuoden aikana hoito ei ole ollut sitä mitä sen pitäisi. Kun vauva on joutunut olemaan ilman hoitoa, ilman katseita, kosketusta, huomaamista, ruokaa. Joutunut itkemään itsensä uneen tarpeet tyydyttymättä. Se seuraa aikuisuuteen saakka, epävarmuus. Pelko menettämisestä on niin valtava, että itse käytöksellään aiheuttaa menetyksen. Tietoisesti, siltä minusta ainakin tuntuu. Meillä tuon pelon kohteena olen minä. Äidin menettämisen pelko on niin valtava. Vaikka kuinka sanon, että pieni ei voi tehdä mitään että minut menettäisi, ei pelko helpota. Se saa minut epäilemään sanojani. Entä jos jonain päivänä tulee se hetki, että en enää jaksa. En voikkaan enää uhrata tämän perheen jäseniä hänen pelkonsa alttarille.

Mä uskon, että ihminen luo itse oman todellisuutensa. Pelko ruokkii pelkoa ja pahimmat pelot toteutuu.
Siksi en mielelläni puhu kaikkein pahimmista kauhuskenaarioista, koska ajattelen niin luovani sen todelliseksi. Annan sille voimaa. Keskityn positiiviseen ja hyvään.

Näen tuon kaiken lisäksi pienen Pojan joka tuli meille todella rankoilla papereilla. Joka osottautui ihan joksikin muuksi. Pieneksi pojaksi, jolla on ongelmia, mutta niistä selvitään. Pieneksi pojaksi, jolla on todella paha 4v uhma. Pakko käydä jopa lukemassa mammapalstoja, ihan siksi, että näen muidenkin tuon ikäisten olevan sarvia vaille kammotuksia. Se helpottaa :D
Vauvanen joutuu nyt sivusta seuraamaan tilanteita, mutta näkee myös, että niiden jälkeen sovitaan. Halataan ja suukotellaan. Olisiko minulla vauvasta ilman Peikon tuomia oppeja? Jos olisin uskonut lääkäreiden sanomia asioita minkälainen Peikko olisi nyt?

Onneks mua on pyydetty näistä kirjottamaan!!! Nythän mä hokasin oikeasti, että en halua semmoista tulevaisuutta mihin nyt ollaan menossa!! Kamalaa mitä mä oon taas tehnyt!! Nyt kääntyi ajatusten kelkka pois jyrkänteeltä ja lähtee kohti seesteistä tulevaisuutta!! Mun mieli on ollut aika synkissä tunnelmissa tän syksyn ajan. Nyt loppu. Peikolla on uhma. PISTE. Se menee ohi. Nyt. Peikko on kiltti ja ihana poika.

Vaikeita asioita saa tehtyä ihan mistä vaan. Vain oma ajattelutapa on se mitä voi muuttaa. Elämä on kärsimystä, sanoi buddha puun alla istuessaan. Hittoako siellä istui. Olis lähtenyt vaikka tanssimaan!! Kärsimys on jokaisen omassa päässä!!

Rutiineja

Yli 50000 kertaa on jo Metsärannan ovi narahtanut (uskomatonta!!!!) ja olen päästänyt ihan vieraita ihmisiä kurkistamaan elämäämme. Vähän erilaiseen, mutta kuitenkin niin samanlaiseen kun kaikkien muidenkin perheiden elämään.
Herätään, syödään, lähdetään kouluun, töihin, ulos, taas syödään, sitten nukutaan päiväunia ja taas herätään. Syödään. Leikitään. Tapellaan ja sovitaan. Tullaan koulusta ja töistä. Syödään. Töllötetään telkkaria. Syödään ja mennään nukkumaan.
Rytmi elämässä on tärkeää. Rutiinit.
Tehdään samoja asioita samoihin aikoihin. Tuonne väliin mahtuu kuitenkin kaikenlaista. On uimisia, kavereita, lenkkejä koirien kanssa, metsäretkiä, mummoja ja vaareja. Meillä myös tapaamisia ja palavereja.

Rutiinit tuo turvaa lapselle. Mutta voiko rytmittömän perheen lapsi tuntea turvallisuutta, kyllä,todellakin voi, jos perheen aikuiset on luotettavia.
 Yleensä rytmittömyys kulkee käsikädessä ongelmien kanssa. Viina, lääkkeet, huumeet, mielenterveysongelmat, arjen hallinnan puute, masennus.....  lista on pitkä. Eihän ongelma ole silloin se, että rytmiä ei ole vaan se, että vanhemmat eivät ole lapselle se turva.

Monen sijoitetun lapsen arki toimii hyvin kun on rutiinit. Toistetaan asioita. Tietty jatkuvuus toimissa luo turvan siihen, että huominen tulee taas samanlaisena. Mutta eihän elämä niin mene. Mitä kauemmin lapsi on joutunut elämään epäluotettavien ja ennalta-arvaamattomien olosuhteiden keskellä, sitä hirveämpää on kaavan hajoaminen. Oli se sitten hyvä tai huono asia joka rytmin sotkee.

Kun Peikko tuli meille, oli rutiinit opittu jo lastenkotijaksolla. Mitkä kaikki mellakat johtuikaan siitä, että meillä ei elettykkään kellon mukaan? En tiedä. Enkä silloin osannut ajatellakkaan asiaa niin, vaikka siitä oli paljon puhuttu.

Nyt kun Peikko on jo iso :), ja elänyt kohta 3vuotta minun poikana. On hän oppinut sietämään poikkeuksia rytmissä. Meillä herätään, syödään ja mennään nukkumaan samoihin aikoihin, melkein, muu tapahtuu niinkuin tapahtuu. Nopeastikin voi päivän suunitelmat vaihtua. Silti, edelleen isot ja jännät jutut, kuten vaikka uimaan lähteminen, saattaa heläyttää Peikkoparan aivot ihan kierroksille. Välillä tuntuu, että ei se tiiä itkiskö, nauraisko, riehuisko vaiko lamaantuisi. Toivon vaan, että näistäkin muutoksista Peikko saisi tarpeeksi eväitä aikuusuuden reppuun, syötäväksi silloin kun ei kaikki menekään niin kun äiti sanoo.
Jos rutiineja ei turvallisessa ympäristössä opeteta rikkomaan, kuinka nuori aikuinen itsenäistyttyään niitä oppisi rikkomaan? Mistä löytyy luotto, uskallus ja rohkeus, kun elämä edetessään rutiinejamme rikkoo?

Aina sanotaan, että pitää elää hetkessä ja NYT. Mutta entä jos se hetkessä eläminen on tässä asiassa vahingollista lapselle. On helpompaa pitää rytmi samana ja välttää sen rikkoutumista. Rauha säilyy ja on helpompaa.

Mikään ei ole niin varmaa kun muutos. Kynsin hampain vanhassa ja totutussa pysyminen saa elämän järjestämät muutokset järisyttämään elämän raiteiltaan.
Oli asia sitten pieni tai suuri. Meillä elävä tottuu ainakin niihin pieniin ja ajallaan vähän isompiinkin ;)

Nyt kun oikeen aloin tätä asiaa miettimään, niin Peikon elämää on kunnolla heilauttanut viimeksi huonejärjestyksen muutos ja uuden ihanan biosukulaisen ilmaantuminen elämäämme! Molemmat ihan mahtavia asioita, mutta niitä on räiskytelty jo pari kuukautta. Nyt 4v poikasen räiskynnät kestää, mutta entä jos eka suuri muutos tuleekin vasta vaikka 15vuotiaalle, tai vanhemmalle. Saattaa olla valkotakkiset piankin ovella jos on aina elänyt tiukoissa rutiineissa.

Meidän arki on rutiineiden ja rutiinottomuuden suloinen sekamelska. Isäntä lähti hetkeksi töihin ja arki pyörii silti komeasti. Peikon kanssa on ollut välillä todella rankkaa on ollut niitä hetkiä kun on miettinyt miksi ihmeessä tätä teen. Ja on niitä hetkiä kun todella tiedän, että tätä pitääkin tehdä.

Tulevaisuus näyttää valoisalta, muutama huolen häivä leijailee taivaalla. Niitä puhaltelen pois näkökentästä aina kun ne siihen purjehtii.

"Mä kidutan sua kun kasvan aikuiseksi!" Uhkauksen kumosi 100kertaisesti lausahdus "Oikeesti halusinkin syntyä tänne."