perjantai 12. joulukuuta 2014

Rutiineja

Yli 50000 kertaa on jo Metsärannan ovi narahtanut (uskomatonta!!!!) ja olen päästänyt ihan vieraita ihmisiä kurkistamaan elämäämme. Vähän erilaiseen, mutta kuitenkin niin samanlaiseen kun kaikkien muidenkin perheiden elämään.
Herätään, syödään, lähdetään kouluun, töihin, ulos, taas syödään, sitten nukutaan päiväunia ja taas herätään. Syödään. Leikitään. Tapellaan ja sovitaan. Tullaan koulusta ja töistä. Syödään. Töllötetään telkkaria. Syödään ja mennään nukkumaan.
Rytmi elämässä on tärkeää. Rutiinit.
Tehdään samoja asioita samoihin aikoihin. Tuonne väliin mahtuu kuitenkin kaikenlaista. On uimisia, kavereita, lenkkejä koirien kanssa, metsäretkiä, mummoja ja vaareja. Meillä myös tapaamisia ja palavereja.

Rutiinit tuo turvaa lapselle. Mutta voiko rytmittömän perheen lapsi tuntea turvallisuutta, kyllä,todellakin voi, jos perheen aikuiset on luotettavia.
 Yleensä rytmittömyys kulkee käsikädessä ongelmien kanssa. Viina, lääkkeet, huumeet, mielenterveysongelmat, arjen hallinnan puute, masennus.....  lista on pitkä. Eihän ongelma ole silloin se, että rytmiä ei ole vaan se, että vanhemmat eivät ole lapselle se turva.

Monen sijoitetun lapsen arki toimii hyvin kun on rutiinit. Toistetaan asioita. Tietty jatkuvuus toimissa luo turvan siihen, että huominen tulee taas samanlaisena. Mutta eihän elämä niin mene. Mitä kauemmin lapsi on joutunut elämään epäluotettavien ja ennalta-arvaamattomien olosuhteiden keskellä, sitä hirveämpää on kaavan hajoaminen. Oli se sitten hyvä tai huono asia joka rytmin sotkee.

Kun Peikko tuli meille, oli rutiinit opittu jo lastenkotijaksolla. Mitkä kaikki mellakat johtuikaan siitä, että meillä ei elettykkään kellon mukaan? En tiedä. Enkä silloin osannut ajatellakkaan asiaa niin, vaikka siitä oli paljon puhuttu.

Nyt kun Peikko on jo iso :), ja elänyt kohta 3vuotta minun poikana. On hän oppinut sietämään poikkeuksia rytmissä. Meillä herätään, syödään ja mennään nukkumaan samoihin aikoihin, melkein, muu tapahtuu niinkuin tapahtuu. Nopeastikin voi päivän suunitelmat vaihtua. Silti, edelleen isot ja jännät jutut, kuten vaikka uimaan lähteminen, saattaa heläyttää Peikkoparan aivot ihan kierroksille. Välillä tuntuu, että ei se tiiä itkiskö, nauraisko, riehuisko vaiko lamaantuisi. Toivon vaan, että näistäkin muutoksista Peikko saisi tarpeeksi eväitä aikuusuuden reppuun, syötäväksi silloin kun ei kaikki menekään niin kun äiti sanoo.
Jos rutiineja ei turvallisessa ympäristössä opeteta rikkomaan, kuinka nuori aikuinen itsenäistyttyään niitä oppisi rikkomaan? Mistä löytyy luotto, uskallus ja rohkeus, kun elämä edetessään rutiinejamme rikkoo?

Aina sanotaan, että pitää elää hetkessä ja NYT. Mutta entä jos se hetkessä eläminen on tässä asiassa vahingollista lapselle. On helpompaa pitää rytmi samana ja välttää sen rikkoutumista. Rauha säilyy ja on helpompaa.

Mikään ei ole niin varmaa kun muutos. Kynsin hampain vanhassa ja totutussa pysyminen saa elämän järjestämät muutokset järisyttämään elämän raiteiltaan.
Oli asia sitten pieni tai suuri. Meillä elävä tottuu ainakin niihin pieniin ja ajallaan vähän isompiinkin ;)

Nyt kun oikeen aloin tätä asiaa miettimään, niin Peikon elämää on kunnolla heilauttanut viimeksi huonejärjestyksen muutos ja uuden ihanan biosukulaisen ilmaantuminen elämäämme! Molemmat ihan mahtavia asioita, mutta niitä on räiskytelty jo pari kuukautta. Nyt 4v poikasen räiskynnät kestää, mutta entä jos eka suuri muutos tuleekin vasta vaikka 15vuotiaalle, tai vanhemmalle. Saattaa olla valkotakkiset piankin ovella jos on aina elänyt tiukoissa rutiineissa.

Meidän arki on rutiineiden ja rutiinottomuuden suloinen sekamelska. Isäntä lähti hetkeksi töihin ja arki pyörii silti komeasti. Peikon kanssa on ollut välillä todella rankkaa on ollut niitä hetkiä kun on miettinyt miksi ihmeessä tätä teen. Ja on niitä hetkiä kun todella tiedän, että tätä pitääkin tehdä.

Tulevaisuus näyttää valoisalta, muutama huolen häivä leijailee taivaalla. Niitä puhaltelen pois näkökentästä aina kun ne siihen purjehtii.

"Mä kidutan sua kun kasvan aikuiseksi!" Uhkauksen kumosi 100kertaisesti lausahdus "Oikeesti halusinkin syntyä tänne."


3 kommenttia:

  1. Me vaa'at ainakin rakastamme rutiineja ja muuttumattomuutta. Pienetkin muutokset aiheuttavat päänvaivaa ja ahdistusta. Juuri siivoillessani mietin, uskaltaisinko laittaa imurin johdon eri pistorasiaan, missä se aina on... en uskaltanut. Ties mitä siitäkin olisi seurannut.
    Toisaalta pitäisi myös oppia sietämään muutoksia, niiltä kun ei elämässä voi välttyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän vauva vaakanen ei hetkahda mistään. Aina nauraen tai vähintään hymyillen roikkuu matkassa mukana :D No on se semmosessa liemessä keitetty, että ei ihmekkään :D ;)

      Poista
  2. Nyt on pakko sanoa omasta kokemuksesta, että minulla ei koskaan lapsuudessani ollut kahta samanlaista päivää. Ainoa rutiini oli viikolla kouluun meno ja sieltä paluu. Koskaan ei kuitenkaan tiennyt pitääkö aamulla startata liikkeelle apostoli, auto, polkupyörä, potkukelkka, vai hevoskyydillä. Se riippui säistä, kaskun tuolle 3,8 km:n matkalle ei me silloin 80-luvulla saatu mitään koulukuljetusta. Koskaan ei tiennyt mitä kotona odotti. Pitkö mennä avuksi hernepellolle, ruokkia kanoja, siivota tallia tms. vai saattoiko istua läksyjen jälkeen kirjoittamaan kirejettä. Oliko vieraita tullut hevosia katsomaan joille sai kahvia keittää ja voikkaleipää väsätä vai pääsikö kenties isän kanssa ajelemaan heinäpellolle traktoria tai kenties kaupantekoon kaupunkiin. Viikonloppujen ruutiineista ei sitten sitäkään vähää tietoa.
    Harmittiko minua? No ei koskaan. Paitsi se että piti "tuhlata aikaansa" koulussa kun olisi senkin ajan voinut tehdä jotain mikä kiinnosti paljon enemmän. Ja se ei ollut kirjat tai pelikonsolit.
    Paljon oli pettymyksiäkin. Ja typeriltä tuntuneita sääntöjä ja kieltoja. Mutta ei koskaan vanhempien taholta petetyksi tulemisen tunnetta. Ei minulle luvattu mitään, mitä ei ollut pyhä aikomus ja pyrkimys pitää. Joskus jokin ei onnistunut silloin kun ensin oli aateltu, mutta sitten se toteutui myöhemmin. Näin kuolemaa ja syntymää, ihan konkreettisesti.
    Mitä minusta sitten tuli. Tuli joviaalisti joka tilanteeseen kuin kala parveen uiva, sosiaalinen, myyntihenkinen, avoin iloinen ja avulias persoona. Tuli ihminen joka kestää painetta, myrskyä ja myrkyttyneiden mielten suoltamaa saastettakin. Joka uskaltaa heittäytyä haasteisiin ja tuntemattomiin. Päämääränä intohimolla eletty elämä. Vesimies, joka on oman elämänänsä esimies. ;-)
    Että se niitten rutiineitten välttämättömyydestä pienten lasten elämässä.
    Kuten asian jo ilmaisitkin, ei rutiinit ole yhtäkuin turva. Pakkorutiineilla ollaan piilossa pahaa maailmaa. Varjeleminenkin on ihan eri asia kuin suojeleminen. Olen näitä "pullossa ja pumpulissa" kasvaneita ylisuojeltuja tavannut päihdeongelmaisten ja psyykevaurioisten keskuudessa ihan yhtäpaljon kuin niitä lasisen lapsuuden tmv. eläneitä. Toiset on turvattu hengettömiksi, toiset on olleet ilman turvaa henkeään haukkoen.
    Missäkohtaa tämä rutiineiden pakollisuus on alkanut elämään valmistamaan ja opettamaan? Ja eikös se ole juuri se jota vanhempien tulisi lapsiinsa peilata. Antaa mallia elämään jossa on ja voi luottaa olevansa ihan turvassa, kun tietää mitä tekee, vaikka tekisi joka ikinen päivä eritavalla. Ja tulisi niitä ennalta arvaamattomia muuttujia. Kun tulee kumminkin.
    Kangertamatonta arkea ystäväni. <3

    VastaaPoista